Westward Ho!
Tuollaisella huudolla Thamesin taksiveneet houkuttelivat aikanaan ylävirtaan matkaavia asiakkaita.
Huuto tuli vuonna 1855 tutuksi myös samannimisen suositun seikkailuromaanin nimenä. Kirjan kirjoittanut Charles Kingsley oli kotoisin Lounais-Englannin Bidefordista, Devonin maakunnasta, jonka rannoille oltiin saman vuosikymmenen lopulla perustamassa lomakohdetta pääkaupungista tuleville asiakkaille, vaurastuneen ylä- ja keskiluokan jäsenille.
Kun hyvä nimi oli jo kerran keksitty, miksi mennä merta edemmäs kalaan. Sama nimilappu kiinnitettiin lomakohteen ympärillä kasvamaan lähteneeseen kylään. Ja kun palveluihin 1860-luvulla lisättiin myös golf, kenttäkin opittiin pian tuntemaan tuolla nimellä.
Kenttä ei ollut mikä tahansa golfkenttä, vaan ensimmäinen koko Englannissa. Idean isänä pidetään St Andrewsista paikalla vieraillutta kenraalimajuri Moncrieffiä, joka alueen nähtyään totesi, että sallimus mitä ilmeisimmin on halunnut paikasta golfkentän.
Niinpä paikalle kutsuttiin Old Tom Morris, joka antoi kuukauden kestäneen vierailunsa aikana suuntaviivat kentän, aidon linksin, rakentamiselle.
Vuoteen 1864 mennessä golfklubikin oli jo perustettu ja Old Tom saapui uudelle vierailulle. Kun Walesin prinssi vielä saatiin klubin suojelijaksi, jäsenet saattoivat ryhtyä ylpeilemään kuninkaallisesta epiteetistä Royal North Devon Golf Club.
Kentästä tuli nopeasti englantilaisten golfin harrastajien mekka. Juna toi pelaajia Lontoosta, josta matka noihin aikoihin kesti kuusi tuntia. Etäisyyttä on noin 290 kilometriä. Autolla matkaan täytyy nykyisinkin varata noin kolme ja puoli tuntia. Helpointa on lentää Exeterin kansainväliselle lentokentälle ja taittaa loppumatka vuokra-autolla. 108 kilometriin kuluu hieman yli tunti.
Westward Ho! alkoi pian kasvattaa myös omia golfin legendoja. Ensimmäinen suuruus oli Amateur Championshipin kahdesti voittanut Horace Hutchinson. Hänen caddienään toimineesta J. H. Taylorista kasvoi aikanaan yksi golfin suurimmista nimistä ja niin sanotun Suuren Triumviraatin jäsenistä. Taylor voitti ammattilaisena viisi Open Championshipiä.
”A ball which lies in or touches heaped or liquid manure may be lifted without penalty, cleaned and dropped.”
Westward Ho! on vielä 2000-luvullakin säilyttynyt suuren osan 1800-luvun lopulla saamastaan ilmeestä. Joidenkin silmissä lampaiden ja hevosten yhä laiduntamalle ja hieman suurpiirteisesti ylläpidetylle yhteismaalle syntynyt kenttä on jonkinlainen muinaisjäänne, kuriositeetti. Toisten mielestä kenttä puolestaan näyttää golfin sellaisena kuin sitä on alun perin ollut tarkoitus pelata.
Itselleni tämä on golfia riisutuimmillaan, puhtaimmillaan. Se, että etuoikeus kentällä liikkumiseen on annettu eläimille ja koiriaan ulkoiluttaville paikallisille, tuntuu hyvältä. Golf on löytänyt täällä oman luontevan sijansa osana paikallisyhteisöä.
Ei haittaa, että väyliä ja karheikkoja on monin paikoin vaikea erottaa toisistaan. Ei se, että kanien koloja tulee siellä täällä vastaan. Ei edes se, että laiduneläinten jätökset voivat vaikuttaa peliin. Sitä vartenhan tuloskortin selkäpuolelle on painettu paikallissääntö:
”A ball which lies in or touches heaped or liquid manure may be lifted without penalty, cleaned and dropped.”
Vuonna 1894 valmistuneen klubitalon edustalta katsottuna kenttä näyttää tasaiselta kuin jalkapallokenttä. Mutta kun ykkösväylälle on avauslyönnin jälkeen kuljettu läpi eläimet sisällään pitävän veräjän, maisemassa alkaa olla mielenkiinnon yllä pitävää rikkonaisuutta. Dyynit ovat kuitenkin kauttaaltaan niin matalia, että tuulen puhaltaessa kieli on pidettävä keskellä suuta. Ja siitäkin huolimatta pallo voi löytää tiensä piikkipensaisiin tai johonkin kentän harvoista mutta paikoin haastavista bunkkereista.
Myös klubitalo on nähtävyys. Sisältä löytyy pieni museo, joka kertoo niin klubin kuin lajinkin historiasta. Ja kun on aika vetää kengät pukuhuoneen puolella jalkaan, voi tuntea hengittävänsä samaa ilmaa kuin brittigolfin legdendat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.
