Kun lähes huomaamaton piikinjälki omalla puttilinjalla tuntuu kohtalon epäreilulta moukariniskulta, kannattaa palauttaa mieleen millaisilla alustoilla palloa yritettiin reikään vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Griinejä sanan nykyisessä merkityksessä ei pitkään ollut edes olemassa. Sopiviin paikkoihin sijoitetut reiät olivat vain välietappeja kierroksella, jota golfin vuodelta 1741 peräisin olevien ensimmäisten kirjoitettujen sääntöjen mukaan jatkettiin enintään yhden mailanmitan päästä reiästä.
Vasta 1870-luvulla ensimmäiset kentät alkoivat ottaa käyttöön erityisiä lyöntipaikkoja.
Tuo matka kasvoi vähitellen, ensin kahteen, sitten neljään mailanmittaan ja edelleen siitä ylöspäin. Vasta 1870-luvulla ensimmäiset kentät alkoivat ottaa käyttöön erityisiä lyöntipaikkoja.
Royal and Ancient Golf Club of St. Andrews säännöissä vuodelta 1882 muutos otettiin jo huomioon.
”The ball must be teed not nearer the hole than eight nor farther than twelve club lengths, except where special ground has been marked by the Conservator of the Links, which shall be considered the ‘teeing ground,’ and the balls shall be teed within, and not in advance of, such marks.”
Reiän paikkaa valittaessa suosittiin sellaisia painanteita, joissa links-maan kosteus säilyi parhaiten tuulien tuivertaessa. Nämä alueet tarjosivat myös parhaan suojan kaneille ja laiduntaville eläimille, jotka vastavuoroisesti pitävät heinän kasvukaudella lyhyenä.
Varsinaista kenttähenkilökuntaa alettiin ottaa käyttöön 1800-luvun alkupuolella. Työvälineet olivat alkeellisia. Tarvittaessa heinää pidettiin kurissa viikattein ja sirpein ennen kuin ensimmäiset työnnettävät rullaleikkurit ilmestyivät kuvaan 1800-luvun lopulla. Pahimmpia epätasaisuuksia nuijittiin ja haravoitiin piiloon.
Reiän ympäristö alkoi entistä paremmin erottua muusta ympäristöstä tasaisuudellaan sen jälkeen, kun Old Tom Morris sattumalta kaatoi kottikärryllisen hiekkaa reiän tuntumaan ja lastin levitettyään totesi hiekan hyödyt.
Griiniä rakennetaan Yhdysvalloissa. USGA-kriteereihin on vielä matkaa.
Yhdysvalloissa, jonne golf oli rantautunut 1800-luvun lopulla, käyttöön otettiin monilla kentillä kokonaan hiekasta rakennettuja reikien ympäristöjä. Öljyämällä ja jyräämällä syntyi tasainen pinta. Lämpimimmillä seuduilla suosittiin myös pellavankuoria, jotka öljyttyinä ja jyrättyinä kestivät hyvin kuumuutta. Tällaisiin ”browneihin” voi edelleen törmätä lämpimien seutujen golfkentillä esimerkiksi Afrikassa.
Viimeinen askel kohti nykyaikaa otettiin 1920-luvulla, jolloin kastelu alkoi yleistyä. Sen myötä pelaajien vaatimustaso alkoi kohota ja griinienkin luonteeseen alettiin kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Hoitovälineetkin paranivat jatkuvasti, samoin kentänhoitoon liittyvä tietous.
Hiekkagriinit viimeisteltiin tyypillisesti nelikulmaisiksi.
2000-luvun griinit ovat edistyksellisimmillään kuin toisesta maailmasta. Masters Tournamentia kahden viikon päästä isännöivä Augusta National on tunnetuin esimerkki nykyteknologian mahdollisuuksista. Griinien alla on putkisto, jolla griiniheinän juuristoon voidaan tarvittaessa pumpata happea ja jonka avulla pinnan liiallista kosteutta voidaan sateen sattuessa imeä pois.
Eikä siinä kaikki. Griineissä on myös anturit, joilla niiden lämpötilaa voidaan tarkkailla ja säätää. Näin griinien pelattavuus säilyy johdonmukaisena myös valosta varjoon siirryttäessä.
Nopeutta Augustan ”biljardipöydillä” on melkoisesti enemmän kuin nykymuotoaan hakeneilla griineillä vielä sata vuotta sitten. Joidenkin mielestä se on siunaus, kaikkien mielestä ei.
