Merenpinta nousee, on noussut, ja tulee edelleen nousemaan.
Teollisuuden ja maatalouden ilmakehään työntämät kasvihuonekaasut ovat kohottaneet keskilämpötiloja, aiheuttaneet meriveden lämpölaajenemista ja käynnistäneet jäätiköiden sulamisen.
Meriveden pinta on vuoden 1920 jälkeen noussut keskimäärin jo lähes 20 senttiä. Vauhdin odotetaan merkittävästi kiihtyvän seuraavien vuosikymmenien aikana.
Hurjimmissa skenaarioissa merenpinnan uskotaan olevan sadan vuoden kuluttua jo kahdesta kolmeen metriä nykyistä korkeammalla – ja nousun jatkuvan sen jälkeen jopa kolmekymmentä senttiä vuosikymmenessä.
Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) ennuste vedenpinnan todennäköisestä noususta vuoteen 2100 mennessä on ollut välillä 28–98 cm, valitusta mallista riippuen. Moni asiantuntija on pitänyt tätä ennustetta liian varovaisena.
Hurjimmissa skenaarioissa merenpinnan uskotaan olevan sadan vuoden kuluttua jo kahdesta kolmeen metriä nykyistä korkeammalla – ja nousun jatkuvan sen jälkeen jopa kolmekymmentä senttiä vuosikymmenessä, vaikka kasvihuonekaasujen päästöt hyvissä ajoin saataisiin kuriin.
Tämä kaikki tietää huonoja uutisia ja näkymiä links-kentille. Links-maa on muotoutunut vuosisatojen kuluessa meren ja maan kohtaamisessa. Vesimassat ovat tehneet raskaimman työn ja viuhuva tuuli on pitänyt huolen lopusta. Eroosio on muokannut rantaviivaa ja sen dyynejä hyvinkin nopeassa tahdissa. Rantaa syleilevien golfkenttien ominaispiirteet ja niiden maapohja ovat syntyneet nimenomaan näiden ainutlaatuisten olosuhteiden ehdoilla. Välillä on ollut sopeuduttava jatkuvaan muutokseen – tai ryhdyttävä taisteluun luonnonvoimia vastaan.
Brittiläinen Chartered Insurance Institute (CII) selvitti vuonna 2000 eroosion vaikutusta 50 maineikkaaseen linksiin. Tulokset antoivat jo tuolloin aihetta huoleen. Kolme neljästä kentästä ilmoitti eroosion ja tulvien olleen vakava ongelma viimeisten 20 vuoden aikana. Joka kolmas oli menettänyt eroosiolle kokonaisia reikiä tai niiden osia.
Niinpä valtaosa linkseistä on jo ryhtynyt vastatoimiin ja yli puolet on käynnistänyt erityisen selviytymisstrategian laatimisen.
CII:n raportissa ongelmakentiksi nostettiin Turnberry, Royal St George’s, Royal West Norfolk, St Andrewsin Jubilee Course ja Hayling. Ne eivät kuitenkaan ole suinkaan ainoat meren uhkaamat kentät. Esillä otsikoissa on ollut muun muassa Montrose, maailman viidenneksi vanhin kenttä, jonka mailla golfia on pelattu jo 1500-luvulta lähtien.
St Andrewsin Jubilee Coursen kahdeksannella tiillä pääsee läheltä seuraamaan eroosion voimaa. Pengertä reiän kyljessä on tuettu 350 metrillä kivillä täytettyä teräsverkkoa, mutta kunnon myrsky voisi silti huuhtoa tiiauspaikan mereen. Näin kävi Royal West Norfolkin ykköstiille vuonna 1990, kun luoteistuuli yltyi myrskyksi. Montrosen Medal-kentän kuutostii puolestaan katosi eroosion vaikutuksesta 1994.
Royal Aberdeenin vanhalla kentällä kolmosreiän tiiauspaikka oli aikoinaan turvallisesti 50 metrin päässä merestä. Nyt dyynin reunaan ja sen takaiseen yli kymmenmetriseen pudotukseen on matkaa vain parin metrin verran. Ulosmenon useimpien reikien sanotaan olevan vaarassa.
Meren hampaat ovat Britteinsaarilla jo nyt terävämmät kuin aiemmin. Satelliittien välittämästä tiedosta on voitu päätellä, että aallot iskevät rantaan neljänneksen korkeampina kuin vielä 20 vuotta sitten.
Japanin rannikkokentillä vastaiskuun on käyty muun muassa vyöryttämälllä rantaviivan tuntumaan massiivisia kivenlohkareita. Britteinsaarillakin lähes kaikkea mahdollista on kokeiltu valtaisista hiekkakuormista sala- ja avo-ojiin.
Royal North Devonin alavimpien väylien reunoille seuran vapaaehtoiset ovat kantaneet kiviä omin käsin. Ympäristöviranomaiset eivät kuitenkaan ole seuranneet toimia suopein silmin, sillä niiden katsotaan estävän herkän ekosysteemin luonnonvaraista kehkeytymistä. Samaiset links-maat kun sattuvat olemaan tärkeitä turvasatamia monille eläin- ja kasvilajeille.
”Dyynit eivät pysy paikallaan, ja meidän on siirryttävä niiden mukana. Muuten jäljellä on merkittävästi vähemmän links-kenttiä 50 vuoden päästä.”
Voiko rantaviivan eroosiota ja muokkautumista ylipäätään pysäyttää, jos vedenpinta lähtee ennakoidulla tavalla nousemaan? Mitä sanovat geomorfologit?
Newcastlen yliopistossa asiaan perehtyneen John Pethickin mielestä useimpien uhanalaisten kenttien olisi syytä lopettaa taistelu tuulimyllyjä vastaan. Luonto jyrää sellaisella voimalla, että pyristely on turhaa.
Viesti ei ole ilahduttanut matkailuviranomaisia, joiden silmissä klassiset linksit ovat matkailubisneksen ”kruununjalokiviä”. Linkseihin tutustumaan tulleet ulkomaalaiset jättävät vuosittain saarivaltakuntaan kasapäin rahaa. Siksi golfkentillä on lupa odottaa kunnostus- ja suojeluponnisteluihin myös yhteiskunnan tukea. Myös R&A on ollut tällä rintamalla aktiivinen.
Pethickin mielestä asiaa pitäisi tarkastella pitkällä tähtäimellä ja siten, että kentät varautuisivat mahdollisiin uusin aluehankintoihin. Hän muistuttaa siitä, että se mikä merelle menetetään saadaan aikanaan takaisin sisämään suuntaan edenneenä links-maana. Tuota maata tulee kuin itsestään, kun tuuli tekee työtään.
”Dyynit eivät pysy paikallaan, ja meidän on siirryttävä niiden mukana. Muuten jäljellä on merkittävästi vähemmän links-kenttiä 50 vuoden päästä.”
Ongelmana monella seudulla on luonnollisesti se, että kentän naapurista ei löydy maata ostettavaksi ja se, että suuri osa ranta-alueista on otettu suojelukäyttöön. Yhden patenttiratkaisun sijasta oikeaa vastausta haasteisiin on haettava tapauskohtaisesti.
Pohjanmeren rannikolla Brancashiressä sijaitseva Royal West Norfolkin kenttä ei aio antaa periksi, vaikka se tällä hetkellä luetaan kaikkein suurimmassa vaarassa olevaksi. Kentälle kulkeva tie on jo pitkään ollut kolme tuntia päivässä suljettu nousuveden aikana. Nousuvesi häiritsee myös pelaamista kahdeksannella ja yhdeksännellä reiällä.
Meren ja marskimaan välissä sinnikkäästi eteenpäin katsova kenttä sallii poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi pelaamisen ainoastaan kahden pelaajan ryhmissä. Näin kierrosnopeudet saadaan pysymään kurissa ja onnistumaan vuoroveden rytmissä.
Suojaksi merta vastaan on otettu kahdessa rivissä mutkitteleva, kentän alkupään reikien rinnalla kulkeva massiivinen metalliverkko.
”Ei tulisi mieleenkään hylätä tätä aluetta taistelutta”, sanoi klubin ex-toiminnanjohtaja majuri N. A. Carrington-Smith lehtihaastattelussa joitakin vuosia sitten.
”Kun käsissä on jotain tällaista, sellaista mitä ei voi milloinkaan tehdä uudestaan, kuinka voisi vain istua paikallaan ja olla tekemättä mitään?”
Kuva: Osa Royal West Norfolkin kentästä Google Mapsin satelliittikuvassa.
