Hyvä golf ja hiekka kulkevat käsi kädessä. Hiekka on klassisten linksmaiden pelattavuuden salaisuus. Hiekka tekee Melbournen seudun Sandbeltin maineikkaista kentistä niin hyviä kuin ne ovat. Ja hiekkaa löytyy onneksi myös Pohjois-Carolinan Sandhills-seudulta, yhdestä yhdysvaltalaisen golfin legendaarisimmista keskittymistä.
Vanhan merenrannan dyynihiekalle noin 200 kilometrin päähän nykyisestä rantaviivasta on rakennettu myös Pinehurstin maineikas golfkeskus, Yhdysvaltain ensimmäinen resort. Golfin juuret ulottuvat vuoteen 1898, jolloin Pinehurstin pikkukaupunki sai ensimmäisen kenttänsä. Toinen oli vuorossa 1907, ja vähitellen lukumäärä on kasvanut yhdeksään.
”Sille joka ei tule emotionaalisesti ravistelluksi pelatessaan golfia Pinehurstin sinisen taivaan alla mäntyjen tuoksu sieraimissaan pitäisi antaa porttikielto golfiin loppuelämäksi.”
”Yhdysvaltalaisen golfin St Andrews” oli Bobby Jonesin määritelmä Pinehurstista jo toisen maailmansodan edellä. USGA:n puheenjohtaja David Fay oli samoilla linjoilla tuodessaan U.S. Openin ensimmäistä kertaa maineikkaalle Pinehurstin numero kakkoselle kesällä 1999.
”Yhdysvalloilla ei ole omaa St Andrewsia, mutta Pinehurst pääsee lähimmäksi St Andrewsia mitä tulee golfin perinteisiin ja peliä kohtaan tunnettuun intohimoon. Koko paikka suorastaan huokuu golfia.”
”Maailmassa on kaksi paikkaa, St Andrews ja Pinehurst, jotka jokaisen golfarin tulisi kokea”, sanoo puolestaan Ben Crenshaw, joka oli Bill Cooren kumppanina palauttamassa Pinehurst No. 2:n alkuperäistä luonnetta vuoden 2014 U. S. Openin edellä. ”Golfari ei ole valmis ennen kuin on tehnyt matkan molempiin.”
Vielä sitaatti Tommy Armourilta. ”Sille joka ei tule emotionaalisesti ravistelluksi pelatessaan golfia Pinehurstin sinisen taivaan alla mäntyjen tuoksu sieraimissaan pitäisi antaa porttikielto golfiin loppuelämäksi.”
Golfin ystävät eivät kävelisi näillä hiekkamailla, jollei James Walker Tuft, menestynyt liikemies, olisi 1800-luvun lopulla lähtenyt rakentamaan Pinehurstista lomakohdetta menestyvälle yläluokalle. Eikä golfkeskus välttämättä olisi niin maineikas kuin nyt, ellei Tufts olisi värvännyt golftarjontaa kehittämään Donald Rossia, yhtä kaikkien aikojen arvostetuimmista golfarkkitehdeista.
Ross oli skotlantilainen kuten suuri osa Pohjois-Carolinan niin sanotun Moore Countyn asukkaiden esi-isistä. Royal Dornochissa golfin äidinmaitonsa nauttineena hän toi mukanaan vahvan tuulahduksen links-kenttien pelillisestä ominaislaadusta. Pääpaino oli griinialueilla ja siinä kuinka ne sulautuivat ympäristöönsä loputtomia haasteita lähestymisiin ja lähipeliin tarjoten. Etupäässä varsin tasainen topografia herää viheriöitä lähestyttäessä eloon mielikuvituksellisesti muovatuin notkelmin ja kohoumin.
Ross vietti Pinehurstissa 48 vuotta ja oli mukana neljän kentän suunnittelussa, mutta numero kakkosesta tuli hänen silmäteränsä. Liikkeelle lähdettiin himmennetyin lyhdyin, sillä griinit saivat odottaa pitkään lopullisten paikkojensa ja muotojensa löytymistä. Kun 1900-luvun alun heinätkään eivät tahtoneet kestää kesän kuumuudessa, Ross rakensi viheriönsä hiekasta. Veistoksellisten muotojen sijasta Ross suosi alkuun nelikulmaisia ratkaisuja, jotka olivat hiekan tasaisen levittämisen kannalta tarkoituksenmukaisin vaihtoehto.
Pinehurstin kenttä numero yhden hiekkagriini vuodelta 1904. Neliskulmaisuus oli tavallista ensimmäisen maailmansodan vuosiin asti.
Ross asui kentän tuntumassa ja pohti vuosi toisen jälkeen ratkaisujaan reikien omimman luonteen löytämiseksi. Vasta 1920-luvun lopulla hän uskaltautui muotoilemaan varsinaiset griinit ja kaivamaan niiden ympärille kokonaisuuden viimeistelleet bunkkerit.
Kevyesti kohotettuja viheriöitä on luonnehdittu käännetyn lautasen tai kilpikonnan kuoren muotoisiksi. Royal Dornochin griinejä on usein pidetty ilmeisinä esikuvina, mutta Rossin kädenjälki on Pinehurstissa vielä hienovaraisempaa.
Avauslyönneissä kentällä on runsaasti tilaa väyliä reunustavista männyistä huolimatta. Itse asiassa männyt monessa suhteessa helpottavat peliä, koska tiheä neulasmatto tukehduttaa heinät ja pallo löytyy helposti. Onkin sanottu, että jos Pinehurstin No. 2:lla onnistuu kadottamaan pallon, pelissä täytyy olla vakavia ongelmia. Vaikeuksia pallon pelissä pitäville aiheuttavat lähinnä monet laajoihin hiekkaisiin waste-alueisiin rajoittuvat ja sulautuvat väyläbunkkerit.
Ross vietti Pinehurstissa 48 vuotta ja oli mukana neljän kentän suunnittelussa, mutta numero kakkosesta tuli hänen silmäteränsä.
Rossin aikakauden jälkeen kentän luonne oli vähä vähältä merkittävästi muuttunut, kun peliin oli tuotu laajat alueet bermudaheinäistä karheikkoa. Cooren ja Crenshaw’n ”kunnianpalautuksessa” raffia raivattiin pois hehtaarikaupalla. Väyläkasteluakin vähennettiin peräti 650 sadetinta poistamalla. Kun leikkuukorkeuksia nykyisin on vain kaksi, toinen viheriöllä ja toinen kaikkialla muualla, hiekkamaan parhaat pelilliset ominaisuudet on onnistuttu voittamaan takaisin.
Pinehurstin vuonna 2014 peräkkäisinä viikkoina järjestämät miesten ja naisten U.S. Openit jättivät niin hyvän jälkimaun, että numero kakkonen on miesten kilpailun isäntä jälleen 2024. Muista major-tapahtumista Pinehurstissa on pelattu vuoden 1938 PGA Championship. Ryder Cupin vuoro oli puolestaan 1951. USGA:n amatöörikilpailuissa Pinehurst on ollut useasti peliareenana. U.S. Amateur pelataan kolmannen kerran Pinehurstissa vuonna 1991. Reikäpelivaihe pelataan numero kakkosella, lyöntipelikarsinnassa toisena kenttänä on Tom Fazion suunnittelema numero kahdeksan.
Sään puolesta kevät maaliskuusta toukokuulle ja syksy loka–marraskuun vaihteiseen on Pohjois-Carolinassa otollisinta aikaa golfille. Ja jos tänne asti suuntaa, kannattaa muistaa, että seudulla on Pinehurstin kenttien lisäksi tarjolla muitakin lukuisia laadukkaita vaihtoehtoja.
Artikkelin kuvat: Pinehurst Resort
