Amatöörigolfari saattoi vielä 1970-luvulla olla julkkis – ja yksi mainoskampanjan keulakuvista.
Laihdutusmarkkinoilla on nähty monenlaista, mutta 1970-luvun alussa esitellyt ”trim-jeansit” ovat kaiken huippu. Koomikkoryhmä Monty Python tarttuikin nopeasti aiheeseen sketsin muodossa.
Puhallettavista ja ”saunavyöllä” varustetuista hikoilupöksyistä luotiin mielikuvaa hämmästyttävänä avaruusajan tuotteena.
”Tulokset eivät ole tästä maailmasta”, mainokset hehkuttivat.
Vyötärön ja muiden kriittisten alueiden luvattiin kapenevan senttikaupalla vain muutaman käyttökerran tuloksena.
Lehtimainoksissa käytettiin mannekiinina myös trim-jeansit jalassa lähes sivun korkuisena tyytyväisenä puttailevaa Harvie Wardia.
Koska nimi ei sano mitään suurimmalle osalle suomalaisista golfin harrastajista, muutama sana tästä unohduksiin vaipuneesta miehestä on paikallaan.
2000-luvun golfin maailmassa ura-amatöörit jäävät armotta ammattilaisten varjoon. Toisin oli vielä 1950-luvulla, Wardin uran huippuvuosina. Parhaimmillaan Ward oli yksi yhdysvaltalaisen golfin valovoimaisimmista tähdistä. Tuosta tähteydestä oli vielä 70-luvulle tultaessa sen verran jäljellä, että Wardilla katsottiin olevan käyttöarvoa mainoskampanjassa.
Huomiota Ward alkoi kerätä voittamalla vuonna 1949 yliopistogolfin henkilökohtaisen kansallisen mestaruuden, NCAA Championshipin. Vuonna 1952 hän matkusti Atlantin taakse viemään nimiinsä Amateur Championshipin. Vuotta myöhemmin sama yritys päättyi tappioon finaalissa.
U.S. Amateurin Ward voitti kahdesti peräkkäin, vuosina 1955 ja 1956. Ensimmäinen finaali päättyi Wardille 9/8. Vuoden 1957 kilpailu jäi väliin, kun USGA eväsi häneltä amatöörioikeudet vuodeksi. Siitä huolimatta hän piti nimissään peräkkäisten otteluvoittojen ennätystä vuoteen 1996 asti ennen kuin Tiger Woods pisti paremmaksi. Menestyksen suurimpana salaisuutena pidettiin yleisesti veitsenterävää lähipeliä.
Wardin on sittemmin koettu joutuneen välivuoteen johtaneissa tapahtumissa oikeusmurhan uhriksi. Syynä oli hänen työnantajaansa Ed Loweryyn kohdistunut erityistilintarkastus. Lowery oli sama mies, joka 10-vuotiaana poikana tuli tunnetuksi Francis Ouimet’n caddienä vuoden 1913 US Openissa. Loweryn, suuren amatöörigolfin ystävän, todettiin maksaneen Wardille avustuksia kilpailuihin osallistumisesta.
USGA:n mukaan kyse oli amatöörisääntöjen rikkomisesta, Loweryn mielestä autokauppaan liittyvästä PR-toiminnasta. USGA:n kanta voitti. Ironista on, että Lowery oli vain muutamaa kuukautta aiemmin päättänyt toimikautensa USGA:n, amatöörigolfia johtavan kansallisen golfliiton, executive committeessa.
Ward otti nokkiinsa ja vaihtoi golfin joksikin aikaa tennikseen. Parhaalle tasolleen oman aikansa johtavaksi amatööriksikin mainittu mies ei enää milloinkaan yltänyt.
Walker Cupissakin Ward tehtaili ennätyksiä. Hän on yhä eniten voittoja nimiinsä vienyt pelaaja. Kuudesta ottelusta voittoja tuli yhtä monta, kahdesta luvuin 9/8.
Yhdentoista reiän jälkeen amatöörit olivat yhdeksän alle parin – ja yksi down.
Yksi Wardin uran kohokohdista osui Cypress Pointiin vuoden 1956 tammikuussa. Ed Lowery oli haastanut miljonääriystävänsä tuomaan ykköstiille kenet tahansa kaksi ammattilaishuippua. Lowery löi vetoa sen puolesta, että hänen työntekijöihinsä lukeutuvat Ward ja Ken Venturi, myöhempi U.S.Openin voittaja, veisivät nelipallo-ottelun nimiinsä.
Ward ja Venturi kohtasivat Ben Hoganin ja Byron Nelsonin, ammattilaislegendat. Sana ottelusta oli kiirinyt suusta suuhun, ja kierroksen lopulla tapahtumia seurasi tuhatpäinen katsojajoukko. Ennen kaikkea kyse oli kunniasta, amatöörien ja ammattilaisten kesken käytävästä kädenväännöstä.
Yhdentoista reiän jälkeen amatöörit olivat yhdeksän alle parin – ja yksi down. Loppukirissä amatöörit ylsivät neljään peräkkäiseen birdieen. Mutta kun Hogan ja Nelson vastasivat samalla mitalla, tulokseksi jäi 1/0 ammattilaisten hyväksi.
Yksimielisyyttä ei ole siitä, mikä oli voittajien yhteenlaskettu lyöntipelitulos. Hurjimmissa muisteloissa se on 55, maltillisimmissakin 58. Birdiejä tehtiin 27, eagleja yksi. Ottelusta värikkään kirjan kirjoittanut Mark Frost päätyy tulokseen 57. Hoganille hän saa henkilökohtaiseksi tulokseksi kenttäennätystä sivunneen 63, Venturille 65, Wardille ja Nelsonille 67.
Wardin tulos on mukiinmenevä, kun ottaa huomioon, että hänen sanotaan olleen edellisiltana juhlimassa ja pelanneen ankarassa krapulassa vain kahden tunnin yöunen turvin.
Eikä tarina lopu tähän. Ward ja Venturi olivat viikon päästä taas ykköstiillä San Franciscon Harding Parkissa järjestetyssä hyväntekeväisyystapahtumassa. Tällä kerralla vastaan asettuivat Nelson ja Hoganin tilalla startannut Jack Fleck, U.S. Openin hallitseva mestari. Katsojia oli lehtijuttujen mukaan noin 7 000.
Ward ja Venturi olivat kolme up kahdentoista reiän jälkeen ja veivät ottelun lopulta 2/1.
U.S. Mastersissa Ward pelasi 11 kertaa ja sijoittui kahdesti kymppikärkeen. Paras sijoitus oli neljäs tila. U.S. Openissa hän ylsi parhaimmillaan jakamaan seitsemättä sijaa.
Amatööriura jäi taakse vuonna 1974, jolloin Ward ryhtyi opettavaksi ammattilaiseksi. Oppilaista nimekkäin oli Payne Stewart, vuonna 1999 traagisesti menehtynyt kaksinkertainen major-voittaja, jonka tietä huipulle Ward oli siloittamassa. Vuonna 1990 Yhdysvaltain PGA valitsi Wardin vuoden valmentajaksi.
