Liang-Huan Lu oli sadannen Open Championshipin suuri yllättäjä. Hän jäi lähtemättömästi yleisön mieleen – myös 11-vuotiaan suomalaispojan.
Pehmytjäätelöistä ei kesällä 1971 Suomessa tiedetty vielä mitään.
Earl’s Courtin kaduilla Lontoon helteessä soft icet sen sijaan sulivat. 11-vuotiaan matkalaisen mieleen jäi kolme kokoa: large, regular tai small. Valinta osui yleensä keskimmäiseen, kohtuuden nimissä.
Suunta oli edemmäs, Southportiin, Englannin luoteiskolkan kuululle golfrannikolle. Maailman parhaat golfarit olivat kokoontuneet Royal Birkdaleen, jossa ratkottiin historian sadas Open Championshipin mestaruus.
Helle jatkui. Kuvistakin näkee, kuinka karheikot ja osin väylätkin olivat kuivuuden ruskettamia.
Links-maisema dyyneineen oli golfkärpäsen pureman vain pari vuotta aiemmin saanelle suomalaispojalle ilmestys. Selvää oli, että tuo kaikki olisi joskus itse päästävä kokemaan. Pelipäivien välillä suurinta intoa hillittiin lyömällä bed and breakfast -majapaikan takapihalla käpyjä kepillä.
Ensimmäisen idolinkin sain. Uransa huipulla oleva Tony Jacklin, Euroopan kenties ensimmäinen golfjulkkis, U.S. Openin edellisvuoden juhlittu mestari, sattui samaan ravintolaan. Rohkaisin mieleni ja astelin arasti Jacklinin pöytää kohti. Ujolle pojalle myönnetty nimikirjoitus löysi tiensä perheen muistojen albumiin.
Kentällä oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ja aamun lehdet kävivät edellispäivän tapahtumia tarkasti läpi. BBC:llä äänessä oli Henry Longhurst jäljittelemättömällä tyylillään ja asiantuntemuksellaan.
Longhurst on sama mies, joka aikoinaan kirjoitti, että mailan heittäminen on upein elämys, jonka golf voi tarjota. Tähän tapaan:
”Täyspitkä backsvingi, ranteiden viime hetkeen viivytetty liike, sulava saatto ja se ainutlaatuinen hyrisevä ääni, joka tuo mieleen kottaraisparven pyrähdyksen. Tuolle kaikelle ei koko urheilun kirjossa ole vertaa.”
Muistan kuinka yhdeksän kertaa Walker Cupissa ja seitsemän kertaa Eisenhower Trophyssä pelannut Michael Bonallack, ura-amatööri ja R&A:n myöhempi ykkösmies, sai osakseen paljon huomiota. Samoin 53-vuotias Bobby Locke, jonka tunnisti jo kaukaa lippalakistaan ja solmiostaan.
Locken kanssa pelannut Max Faulkner, Mad Max, yksi brittigolfin legendoista, totesi caddielleen, että Openin nelinkertainen voittaja pesisi muut yhä mennen tullen, jos olisi yhtään nuorempi. Faulkner, vuoden 1951 mestari, oli seurannut eteläafrikkalaista läheltä jo tämän ollessa uransa huipulla.
Griinit eivät vielä olleet tappavan nopeita, vaan puteissa käytettiin reilusti ranteita. Pohjoismaalaisten pelaajien nimiä ei lähtölistalta löytynyt. Sitäkin enemmän golfin historian legendoja: Jack Nicklaus, Gary Player, Peter Thomson, Billy Casper – kaikki lopullisen tulosluettelon kymppikärjessä.
Tony Jacklin pelasi hyvin, mutta suurimman huomion keräsivät rennosti esiintynyt Lee Trevino ja koko kansakunnan hurmannut Liang-Huan Lu.
Värikkäitä hattujaan kohteliaasti nostellut ja yleisöä aurinkoisesti hymyillen tervehtinyt ”Mr. Lu” toi aasialaisen golfin kertaheitolla maailmankartalle. Kotimaa oli monille vieras Formosa, joka sittemmin on opittu paremmin tuntemaan Taiwanina.
Jacklin ylsi kolmanneksi. Taistelu voitosta käytiin Lun ja päätöskierroksen 17. reiällä tuplabogin tehneen Trevinon välillä. Eroa ennen viimeistä väylää oli yksi lyönti Trevinon hyväksi.
Päätösreiällä Lun avaus päätyi karheikkoon väylän vasempaan reunaan. Pallo oli reilut parikymmentä sentiä jalkojen yläpuolella. Lu veti rohkeasti esiin väyläpuun, kääräisi otteen mahdollisimman alhaalta ja piiskasi pallon matkaan. Pallo karkasi vasemmalle ja osui laskeutuessaan suoraan kilpailua seurannutta naispuolista katsojaa ohimoon.
Mr. Lu kiirehti silminnähden järkyttyneenä paikalle ja yritti epätoivoisena pahoitella tapahtunutta.
Maahan lysähtänyt nainen pyysi, että Lu tekisi vielä yhden birdien ja omistaisi sen hänelle.
Lu teki birdien. Mutta niin teki Trevinokin. Ja kaksikko päätti kamppailun halaukseen, jonka sydämellisyydelle ei golfin majorien historiasta taida löytyä vertaista.
Suuresta sydämestä kertoi sekin, että Trevino ilmoitti pian kilpailun jälkeen lahjoittavansa yli kolmanneksen palkintorahoistaan paikallisille orvoille. Köyhistä oloista lähtenyt yleisönsuosikki katsoi saaneeensa golfilta niin paljon, että oli aika antaa jotain takaisin.
Rahastakaan ei ollut pulaa, kun kolmen edellisviikon ajalta oli koossa jo kaksi voittoa, toinen U.S Openista.
Mr Lu iskostui monen paikalla olleen tajuntaan lähtemättömällä tavalla. Valoa ja karismaa hänessä oli kuin pienessä kylässä. Hän oli kuin käänteiskuva niistä aasialaisista ammattilaisista, joita LPGA Tour on viime vuosina halunnut patistaa ottamaan yleisön paremmin huomioon.
Eikä menestys ollut sattumaa. Se kävi nopeasti ilmi, kun Lu viikkoa myöhemmin vei nimiinsä Ranskan avoimet ja seuraavana vuonna pelasi World Cupin voittoon Hsieh Min-Nanin parina. Myöhemmin voittoja Japanin ammattilaiskiertueella tuli kahdeksan.
Entä se pallon päähänsä saanut nainen?
Mr. Lu lensi takaisin Englantiin tapaamaan tätä Ranskassa saavuttamansa voiton jälkeen. Kaksikosta tuli elinikäiset ystävät.
