Mikä erottaa amatöörin ja ammattilaisen? Kysymys on varsin keskeinen golfissa, jossa pelaajat yhä jakautuvat statukseltaan kahteen leiriin.
Vastauksen antaminen on 2000-luvulla käynyt entistäkin vaikeammaksi. Jos amatööriyden ihanteena golfissa pidetään sitä ”uskontunnustusta”, jonka Yhdysvaltain Golfiiton puheenjohtanakin 1950-luvun puolivälissä toiminut Richard S. Tufts aikoinaan julkaisi, käy ilmi, että vain aniharva urallaan eteenpäin tähtäävistä amatöörihuipuista itse asiassa on amatööri sanan perimmäisessä merkityksessä.
Näin Tufts:
”Amatööriyden täytyy, viime kädessä, olla kaiken urheilun selkäranka – niin golfissa kuin muissakin lajeissa. Minun käsityksissäni amatööri kilpailee pelaamisen ilosta, kamppailusta kumpuavan toveruuden vuoksi, saadakseen terveyttä edistävää harjoitusta ja rentoutuakseen vakavampien askareiden välissä. Tämän kevytsydämisen asennoitumisensa ansiosta amatööri ottaa iloiten vastaan kaikki epäsuotuisatkin sattumukset, on huomaavainen vastustajiaan kohtaan, pelaa peliä rehdisti ja tinkimättömästi sääntöjen mukaan, säilyttää itsehillintänsä ja pyrkii tekemään parhaansa – ei voittaakseen, vaan ennen kaikkea laittaakseen omat lahjansa ja taitonsa koetukselle. Amatöörin mielenkiinto kohdistuu ainoastaan tällaisiin asioihin, eikä niissä aineellisilla pohdinnoilla ole minkäänlaista sijaa. Vastineeksi tästä asennoitumisesta amatööri saa urheilulta enemmän kuin mitä hän rahalla milloinkaan voisi ostaa.”
2000-luvun todellisuudessa amatööriys on entistä useammin ainoastaan ponnahduslauta, jonka avulla tavoitellaan omaa unelmaa: golfia taloudellista menestystä tuovana ammattina. Raha puhuu paljon ennen kuin amatööristatukselle on ehditty jättää hyvästit.
Amatööriydestä on tullut yhä nuoremmalla iällä myös lähes ammattimaista toimintaa kokonaisvaltaisine valmentautumisineen, kovatasoisine kilpailukiertueineen jne. Nuoret amatöörit ovat pelaajina valmiimpia ja aikaisemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Pelillisillä valmiuksilla, jopa peliesityksillä, mitattuna ero ammattilaisuuden ja amatööriyden välillä on kuin veteen piirretty viiva täysi-ikäisyyden saavuttamisen aikoihin, aikuisuuteen astuttaessa. Itse asiassa amatööriyden aika perinteisessä mielessä taitaa nykyisin koittaa vasta mid- ja seniori-iässä, siinä vaiheessa kun unelmat ammattilaisuudesta on ehditty jo jättää taakse.
Vuosi 2015 osoittaa kiistattomasti, että parhaat amatöörit ovat jopa parempia kuin yleensä tulemme ajatelleeksi. Ammattimaiset amatöörit lyövät esityksillään amatöörimäiset ammattilaiset.
Nuoret amatöörit ovat pelaajina valmiimpia ja aikaisemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Otetaan esimerkiksi amatöörien maailmanlistan ykkösenä majaileva Jon Rahm. Espanjalainen on hankkinut tarvittavaa kovuutta Yhdysvaltain yliopistogolfin huipulla. Se näkyy hänen esityksissään PGA Tourilla, jolla hän hän pääsi kilpailemaan kolmesti.
Alkuvuodesta Rahm jakoi viidettä sijaa Phoenix Openissa, marraskuussa puolestaan kymmenettä sijaa Ohl Classicissa. Viikonloppukierroksilta hän ei karsiutunut kertaakaan.
Maailmanlistalla Rahm oli joulukuussa sijalla 579. Jos hänen ammattilaiskilpailussa keräämänsä pisteet ajatusleikissä jaettaisiin todella pelattujen kilpailujen kesken, mukana missattu cut vuodelta 2014, pistekeskiarvo nostaisi hänet maailmanlistalla sijalle 50.
Entäpä Open Championshipissä kuudetta sijaa jakanut Jordan Niebrugge? Hän pelasi viime vuonna kaksi ammattilaiskilpailua ja hankki sijoituksillaan yli kahdeksan ranking-pistettä. Keskiarvolla 4,06 hän olisi ollut vuoden lopulla maailmanlistalla sijalla 19.
Noinhan maailmanlista ei toimi, vaan niin sanottu divisor, jakaja, on vähintään 40 kilpailujen todelliseen määrään katsomatta. Siksi satunnaisia villejä kortteja saavat amatöörit eivät pääse hätyyttelemään virallisen maailmanlistan kärkeä. Kuvaa voi tässä mielessä pitää vääristyneenä.
Billy Horschel oli mukana USA:n joukkueessa vuoden 2008 MM-kisoissa. Varsinaiseen läpimurtoon ammattilaisena meni vielä viisi vuotta.
Lydia Kon esimerkki naisten puolella on paljon kertova. Hän pelasi amatöörinä 25 kertaa ammattilaisten LPGA Tourilla eikä kertaakaan jäänyt ulos viikonloppukierroksilta. Samalla hänestä tuli ensimmäinen amatööri, joka on voittanut kaksi LPGA:n osakilpailua.
Kesän 2015 Open Championshipit pudotti suomut monen golfia läheltä seuraavan silmiltä. Ainakin sen olisi pitänyt pudottaa. Ei pelkästään sen vuoksi, että Irlannin Paul Dunne, jo varsin kokenut amatööri, jakoi kilpailun johtopaikan 54 reiän jälkeen.
Merkityksellisempää oli se, että amatöörit vyöryivät esiin laajalla rintamalla. Yhdeksästä mukaan selviytyneestä viisi – 55,6 % – selvitti cutin. Ammattilaisilla vastaava prosentti oli 51. Niebrugge jakoi kuudetta sijaa, Ollie Schniederjans ja Ashley Chesters 12. tilaa. Dunne romahti päätöskierroksella sijalle 30. Amateur Championshipin voittanut Romain Langasque oli 65:s. Keskimääräinen loppusijoitus neljä kierrosta pelanneilla amatööreillä oli parempi kuin koko kilpailun urakoineilla ammattilaisilla.
Viikkoa myöhemmin oli Nordea Mastersia kesäkuussa kotimaassaan kahden kierroksen jälkeen johtaneen Marcus Kinhultin vuoro väläyttää. Amatööri sijoittui kymmenenneksi European Mastersissa. Dunnen lailla Kinhult raivasi syksyllä tiensä myös European Tourille karsintojen kautta.
Joulun alla Intian 17-vuotias Aditi Ashok, amatööri hänkin, kiinnitti katseet itseensä viemällä nimiinsä Ladies European Tourin karsintafinaalin. Oireellista on, että hänkin kertoo tähdänneensä ammattilaiseksi jo viisivuotiaasta lähtien.
Entäpä Mikko Ilonen vuoden 2001 Open Championshipissä Royal Lytham & St. Annesin kentällä? Amatööristatus oli jäänyt taakse keväisen Masters Tournamentin jälkeen. Avauskierroksen 68 riitti jaettuun toiseen sijaan. Lopputuloksissa Ilonen oli jaetulla yhdeksännellä tilalla. Nousun kymppikärkeen teki mahdolliseksi viimeisen kierroksen 66, päivän paras tulos, johon muista kilpailijoista ylsi ainoastaan Bob Estes.
Korvantaukset olivat suomalaisella vielä ammattilaisena märät, mutta muilla oli vaikeuksia pysyä vauhdissa.
Mikä siis on pelillisesti suurin ero parhaiden amatöörien ja parhaiden ammattilaisten välillä?
Ilmeisimpiä vastauksia on kaksi.
Ensimmäinen on kokemuksen tuoma rutiini. Ne ammattilaisiksi siirtyneet nuoret, joiden paketti on parhaiten kasassa ja motivaatio voimakkain, nousevat ennemmin tai myöhemmin vielä pykälän korkeammalle löydettyään oman itseluottamuksensa menestyksellisissä kohtaamisissa maailman huippujen kanssa.
Toinen on ammattimaisuus sanan painavimmassa merkityksessä. Menestyvät ammattilaiset voivat omistautua pelille sellaisen tukiverkoston turvin, jollaiseen aniharvalla amatöörillä on mahdollisuuksia. Väärille raiteille oman ammattilaisuransa alussa ajautuneet ammattilaiset voivat tuollaisesta taustatuesta yleensä vain haaveilla.
Tuo edellä peräänkuulutettu suurin ero on kuitenkin parhaimmillaankin pieni. Hyvän päivän osuessa kohdalle esimerkiksi kansallisen lajiliiton tai oman yliopiston tukema amatööri voi jättää kaikki ammattilaiset taakseen. Näin teki Lydia Kon lailla mm. Phil Mickelson PGA Tourilla aikoinaan, ja samaan ovat European Tourilla yltäneet Shane Lowry, Pablo Martin ja Danny Lee.
Amatöörillä on ammattilaisten kanssa pelatessaan puolellaan aina yksi merkittävä etu. Moni ammattilainen joutuu pelaamaan menestymisen pakko mielessään. Amatööriä sen sijaan piiskaa eteenpäin menestymisen mahdollisuus. On helppo yltää omalle tasolle härskin ennakkoluulottomasti silloin, kun pelissä on pelkkää voitettavaa.
Pääkuva: Rickie Fowler pelasi henkilökohtaisten tulosten ykköseksi vuoden 2008 amatöörien MM-kisoissa.
