90-vuotias Alice Dye on ollut monessa mukana. Menestyksekäs amatööriura toi mestaruuksia osavaltiotasolla ja paikan muun muassa vuoden 1970 Curtis Cup -joukkueessa.
Avioliitto Pete Dyen kanssa vei mukaan suunnittelubisnekseen, minkä lisäksi Alicen osaamista haluttiin hyödyntää myös USGA:ssa, PGA:ssa ja LPGA Tourilla. Aikanaan hänestä tuli myös ASGCA:n, golfarkkitehtien Yhdysvaltalaisen kattojärjestön, ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja.
Oli vain ajan kysymys, milloin hän saisi ASGCA:n myöntämän Donald Ross -palkinnon. Nyt sen aika vihdoin koitti. Palkinto myönnetään ansiokkaasta työstä golfin ja kenttäsuunnittelun hyväksi.
Alicen kädenjälki näkyi esimerkiksi Ryder Cupistakin tutun ja monsterina tunnetun Kiawah Islandin Ocean Coursen piirteissä, samoin PGA Tourilta tutussa Harbour Townissa – unohtamatta TPC Sawgrassin maineikasta 17. reiän saarigriiniä.
Naisharrastajille Alice halusi kuitenkin tarjota golfia matalammalla onnistumisen kynnyksellä. Ajatuksensa hän puki 1970-luvun alussa paljon huomiota saaneeseen ehdotukseensa ”kahden tiin järjestelmästä”.
Pian Dye huomasi olleensa edellä aikaansa. Ymmärrystä ei tahtonut löytyä, ei esimerkiksi USGA:sta, joka vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin alkoi liputtaa Tee it Forward -ajattelun puolesta.
Kentän kokonaispituuden lyhentäminen eteenpäin viedyillä tiiauspaikoilla sai jotkut jopa kauhistumaan.
”Eihän tuon pituinen kenttä ole enää mikään golfkenttä.”
Kun väyliäkin oli yleisesti alettu kastella, lyöntien kokonaispituus jäi huomattavasti jälkeen siitä, mikä oli ollut suunnittelun ohjenuora.
Dye perusti oman lähestymistapansa koville faktoille ja naisten golfissa käynnissä olleelle muutokselle.
Hän painotti usean otteeseen sitä, kuinka golfin naispuolinen harrastajakunta oli paljon heterogeenisempaa kuin aikaisemmin. Laji veti puoleensa uusia kokeilijoita, joilla ei ollut sellaista monipuolista liikunnallista taustaa kuin ennen. Kun väyliäkin oli yleisesti alettu kastella, lyöntien kokonaispituus jäi huomattavasti jälkeen siitä, mikä oli ollut suunnittelun ohjenuora.
”Noin 1 % naisharrastajista pystyy menestyksellisesti pelaamaan kentän, jonka pituus osuu kansalliseen keskiarvoon eli 5 800 jaardiin.”
Dyen mukaan uusimmat tutkimustulokset osoittivat kiistattomasti, että naisharrastaja löi avauksensa keskimäärin 130 jaardin eli vajaan 120 metrin päähän. Keskiverto naisharrastaja viihtyisi siksi parhaiten kentällä, jonka kokonaispituus olisi vain hieman yli neljä kilometriä. Silloin kentän tarjoama haaste olisi saman kaltainen kuin useimmille miehille niin sanotulta klubitiiltä. Se toisi mukanaan enemmän onnistumisen elämyksiä ja saisi palaamaan kentälle aiempaa useammin.
Dye sai yllätyksekseen vastaansa USGA:n lisäksi myös monet naispelaajat. He antoivat ymmärtää, että tuollaisille ”nynnytiille” suuntaaminen tuntuisi nöyryyttävältä. Perille ei tahtonut mennä myöskään viesti siitä, että course rating- ja slope-järjestelmä pitäisivät huolen siitä, että eri tiiauspaikoilta pelatut tulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia.
Dye on viime aikoihin asti esittänyt toiveenaan, että esimerkiksi golflehdet ottaisivat kenttäarvioinneissaan huomioon naisille tarjoutuvan mahdollisuuden normaalia lyhyemmän kentän pelaamiseen. Arvostava huomio auttaisi hänen mukaansa pelin kehittämisessä nykyvaatimuksia vastaavaksi.
Etutiit tarjoaisivat esimerkiksi parhaat mahdolliset lähtökohdat perhegolfille ja yhteiselle harrastukselle usean sukupolven kesken. Nykyiset junioriohjelmat mahdollistavat hyvinkin nuorten lasten pääsemisen kentälle, ja golfautot puolestaan tekevät pelaamisen mahdolliseksi myös niille ikäihmisille, jotka aiemmin joutuivat luopumaan rakkaaasta harrastuksesta liikkumisvaikeuksien vuoksi.
Aikaakin lyhyempänä pelattava kenttä säästäisi. Ja kaiken lisäksi väyläpinta-alaa tarvittaisiin vähemmän, mikä vähentäisi hoitotarvetta.
Voit tutustua Alice Dyen alkuperäiseen ohjelmanjulistukseen tästä.
