1900-luvun lopun nopea välinekehitys sai USGA:n ja R&A:n, golfia hallinnoivat tahot, varpailleen. Pelin perinteistä luonnetta lähdettiin suojelemaan lukuisin välinesäännöin, joista puumailojen tilavuutta ja niin sanottua trampoliiniefektiä koskevat raja-arvot saivat eniten julkisuutta.
2000-luvun alussa katse käännettiin rautamailojen uriin. Se ei ollut ensimmäinen kerta, sillä jo 1980-luvulla Pingin niin kutsutut U-urat olivat herättäneet USGA:n kiinnostuksen. Niistä olisi haluttu eroon, mutta oikeustoimien pelossa USGA laski aseensa.
Kävi ilmeiseksi, että jos urien kulmien terävyyttä ja urien tilavuutta vähennettiin, lyönnissä oli huomattavasti vaikeampi tuottaa pallon viheriölle pysäyttävää kierrettä.
Uuteen yritykseen lähdettiin huolellisesti valmistautumalla. Urien vaikutusta varsinkin karheikosta lyötäessä tutkittiin pitkään ja hartaasti. Kävi ilmeiseksi, että jos urien kulmien terävyyttä ja urien tilavuutta vähennettiin, lyönnissä oli huomattavasti vaikeampi tuottaa pallon viheriölle pysäyttävää kierrettä. Näin nimenomaan silloin, kun lavan ja pallon väliin jäi epäpuhtauksia.
Dick Rugge, USGA:n tekninen johtaja, perusteli järjestönsä lähtökohtia näin:
”Avauslyöntien tarkkuuden ja voittamisen välillä ei viime vuosina ole ollut minkäänlaista korrelaatiota. Me haluamme palata ajassa taaksepäin 1980-luvulle ja palauttaa lyöntitarkkuudelle sen arvon, joka sille kuuluu.” 1980-luvulle asti oli tyypillistä, että tarkimmin avauksillaan väylälle osuneet pelaajat komeilivat kärjessä myös kiertueiden rahalistoilla.
Uusi urasääntö astui tärkeimmillä kiertueilla voimaan vuoden 2010 alusta. Välinevalmistajat joutuivat tekemään muutoksia tuotantoprosessiinsa ja pelaajat laittamaan työkalunsa uusiksi.
Mikä muuttui? Ei oikeastaan mikään.
PGA Tourin statistiikka vuosilt 2009 ja 2010 verrannut Todd A. McFall osoitti vuonna 2011, että kierroskeskiarvioissa ei ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta ja että väyläosumien ja kierroskeskiarvon välinen korrelaatio oli säilynyt ennallaan. Cutin selvittämiseen ja lopulliseen sijoitukseen väyläosumilla oli kuitenkin aavistuksen suurempi merkitys kuin edelliskaudella.
Myös Jason Acimovic ja Douglas Fearing askaroivat samaisen ShotLink-datan parissa. Johtopäätös oli suorastaan surkuhupaisa:
”Tutkimme myös, sekä tilastollisesti että visuaalisesti, oliko lyöminen karheikosta vaikeutunut edelliskauteen verrattuna. Kävi ilmi, että kummassakaan mielessä lyöminen ei vuonna 2010 ollut vaikeampaa ja että se saattoi olla jopa helpompaa. Kun lopuksi tarkastelimme pelaajien pelistrategiaa ja siihen mahdollisesti tehtyjä muutoksia, emme saaneet merkityksellistä näyttöä siitä, että pelaajat olisivat muuttaneet tyyliään.”
”Kävi ilmi, että kummassakaan mielessä lyöminen ei vuonna 2010 ollut vaikeampaa ja että se saattoi olla jopa helpompaa.”
Miten pelaajat kokivat asian? Mikko Ilonen on oikea henkilö vastaamaan kysymykseen pitkän kiertuekokemuksensa ansiosta.
”Lähipeli jopa helpottui, kun chipeissä ja pitcheissä ei tullut niin väkivaltaisia kierteitä. Pallon sai suuremmalla todennäköisyydellä up and down -etäisyydelle.”
Ilosen näkemyksen mukaan viime vuosikymmenien välinekehitys on vienyt tietyssä mielessä huippugolfin tasapäistymiseen. Poikkeuksellisten taitavien yksilöiden etumatka on kaventunut ja kärki on leventynyt, kun suurimmat hyötyjät löytyvät terävimmän kärjen takaa.
Oliko USGA:n ja R&A:n yhteinen ponnistus hukkareissu?
Ei välttämättä. Edellä esitellyissä tutkimuksissa ei otettu huomioon esimerkiksi kysymystä siitä, mikä on ollut pelissä olleiden pallojen vaikutus tuloksiin. Kolmi- ja nelikerrosteknologialla on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana pystytty monin tavoin vaikuttamaan siihen, kuinka pallo reagoi eri tyyppisiin osumiin, myös karheikossa. Kilpajuoksu välineteknologiaan liittyvän tuotekehittelyn ja golfin parhaita perinteitä säilyttämään mielivien golfsääntöjen välillä jatkuu.
