Se voi saada golfarin juomaan, hankkiutumaan lääkärin vastaanotolle tai lopettamaan uransa. Parhaatkaan pelaajat eivät ole siltä turvassa.
Paikallaan olevan pallon lyöminen on monesti vaikeampaa kuin liikkuvaan palloon osuminen. Yips-vaiva on siitä paras mahdollinen osoitus. Se on suistanut monen maailmanluokan golfarin pelin raiteiltaan ja tehnyt painajaista myös lukuisten harrastelijoiden lähipelistä.
”Katkeraa totuutta ei pääse pakoon. Kun jipsi kerran iskee, se pysyy kuin tauti.” Henry Longhurstin näkemys oli näinkin synkkä. Toivoa ei silti pidä heittää.
Suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat pelissä pitkälle edistyneet ja ne, joilla on lajin parissa jo pitkä historia.
Kun golfia vuosikausia ylivoimallaan dominoinut pelaaja alkoi jokin aika sitten äkisti chipata kuin aloittelija, yips kummitteli tastalla, vaikka Tiger Woods itse kielsi tuollaisen ongelman olemassaolon. Yips oli kaikkien huulilla myös syksyn Alfred Dunhill Championshipissä, jossa Ernie Els laittoi ohi yhden ammattilaisgolfin kaikkien aikojen lyhimmistä puteista.
Yips onnistui laittamaan polvilleen myös Ben Hoganin kaltaisen legendan.
Yksinäistä puttiharjoittelua Augusta Nationalin viheriöllä seuranneelle toimittajalle Hogan purki sydäntään keväällä 1967.
”En enää yksinkertaisesti osaa laittaa palloa reikään”, Hogan totesi. ”Kaikki johtuu hermoista.”
Hogan laittoi taas pallon liikkeelle. Vajaan metrin mittainen putti jäi lyhyeksi.
”En usko, että miljoonankaan putin lyöminen auttaisi asiaa. Tuntuu, että asialle ei voi tehdä mitään”, Hogan totesi Longhurstin hengessä.
Yips-oireilu ei rajoitu pelkästään golfiin, vaan on tuttua myös sellaisista tarkkuutta, herkkyyttä ja keskittymistä vaativista lajeista kuin ampuminen, tikanheitto, biljardi tai jousiammunta – kaikki lajeja joissa ratkaisevaan hetkeen lähdetään staattisesta tilanteesta.
Ammattimuusikkojen kohtaloksi silloin tällöin koituva muusikon kramppi kuuluu samaan perheeseen. Sormet lakkavat tiukassa paikassa ottamasta komentoja totutusti vastaan, lamaantuvat osittain, kouristelevat tai alkavat tahdottomasti nykiä. Usein taustalla oli liiallisuuksiin menevä yritys tapahtumien tietoiseen kontrollointiin.
Pahimmillaan muusikon koko ura on vaakalaudalla. Kela maksaa jopa korvauksia kuntoutuksesta, jolla pyritään diagnosoitujen ongelmien helpottamiseen. Golfareille tällaista ei vielä tiedetä myönnetyn.
Hermostollinen vaiva vai henkimaailman asioita?
Oireet ovat monella jipsistä kärsivillä voimakkaimmillaan silloin, kun paineet ovat kovat. Jips voi kuitenkin vaivata niitäkin golfareita, jotka eivät koe ahdistuneisuutta pallon äärellä.
Tutkijoiden mukaan jipsissä onkin kyse keskushermostollisten oireiden jatkumosta, jonka toisessa päässä on lähinnä psyykkisistä tekijöistä aiheutuva hyytyminen ja toisessa päässä puhtaammin neurologiset, fokaalisen dystonian nimellä kulkevat, oireet.
Usein taustalla oli liiallisuuksiin menevä yritys tapahtumien tietoiseen kontrollointiin.
Tyypillisesti molemmat osatekijät kulkevat käsi kädessä. Jännittyneisyys on omiaan lisäämään neurologisia oireita, mikä puolestaan lisää jännittyneisyyttä. Kehä on valmis. Sanahirviö ”psykoneuromuskulaarinen” kuvaa adjektiivina hyvin, millaisesta keitoksesta on kysymys.
Golfissa yips iskee tyypillisimmin puttiin. Käsivarsien ja ranteiden lihasten kontrolloimaton kouristelu ja säpsähtely saa mailan lavan liikkumaan osuma-alueella epätarkoituksenmukaiseen suuntaan tai lavan kiihtymään hallitsemattomasti.
Useimmat jipsistä kärsivät myös puristavat mailaa muita voimakkaammin, mikä on omiaan pahentamaan oireita tai jopa aiheuttamaan itsessään niitä.
Mikä pahinta, tuoreimpien tutkimusten mukaan ongelmasta kärsii ainakin jossakin määrin jopa reilu kolmannes golfin harrastajista. Suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat pelissä pitkälle edistyneet ja ne, joilla on lajin parissa jo pitkä historia. Toisaalta yips on laboratoriotesteissä vaivannut myös pallonlyöjiä, joilla ei aiemmin ole ollut mitään kokemuksia golfista.
Yipsissä on ytimeltään aina kyse käsien ja aivojen välisen yhteispelin häiriöstä, jossa näköaistilla on oma keskeinen merkityksensä. Siksi ei ehkä ole täysin yllättävää, että sokeakin pelaaja voi olla erinomainen puttaaja.
Debbie Crews, yksi yipsiä pisimpään tutkineista asiantuntijoista, on törmännyt golfin vasta sokeuduttuaan aloittaneeseen harrastajaan, joka puttaa uskomattoman hyvin caddien pidettyä ensin huolen tähtäämisestä.
”Kilpailuissa hänen puttikeskiarvonsa griiniä kohti oli 1,52. Se on parempi kuin yhdelläkään PGA Tourin ammattilaisella.”
Selitys löytyy aivosähkökäyrästä.
”EEG:ssä kaikki hänen aivoissaan on hiljaista ja tasapainoista.”
Johnny Miller alkoi kärsiä jipsistä 1970-luvun puolivälissä. Ongelma oli nimenomaan katsekontaktissa palloon. Vuoden 1976 voittoisassa Open Championshipissä Miller pelkäsi että ei pystyisi puttaamaan lainkaan, jos näkisi pallon puteissaan. Niinpä hän maalasi kynsilakalla täplän putterin gripin alaosaan voidakseen keskittää huomionsa siihen laittaessaan pallon liikkeelle. Myöhemmin hän alkoi putata jopa silmät kiinni.
Muusikon krampista kärsivät pianistit onnistuvat hankalissa juoksutuksissa, kun ne tehdään pöydän ääressä, ilman koskettimia. Samoin jipsistä kärsivät golfarit voivat yleensä ongelmitta heiluttaa putteria silloin kun pallo ei ole pelissä. Kyse on vahvasta tilannesidonnaisuudesta.
On viitteitä myös siitä, että fokaalisen dystonian syntyyn kytkeytyy usein ylenmääräinen harjoittelu ilman asianmukaisia lepojaksoja. Samoin siitä, että oireista päästään helpoimmin irti silloin, kun mahdollinen kuntoutus poisoppimiseen aloitetaan mahdollisimman pian ensimmäisten oireiden ilmaannuttua.
Puttaustekniikan muutoksella eroon vaivasta?
Golfissa ratkaisu löytyy usein puttaustekniikan muutoksesta, totutun kaavan rikkomisesta.Ylemmän käden siirtäminen alemmaksi tuo yleensä nopean helpotuksen. Hankalissa tapauksissa apu voi löytyä myös lyöntipuolen vaihtamisesta. Joskus lääkkeeksi riittää se, että fokus siirretään pallosta johonkin pisteeseen pallon ja reiän välillä. Chippiongelmiin puolestaan voi tuoda helpotusta pienen raon jättäminen käsien väliin.
Uuden puttigripin omaksuminen on ammattilaispelaajien yleisimmin suosima ratkaisu nyt, kun pitkien puttereiden ankkuroiminen on kielletty. Mailan tukeminen vartaloon auttoi monia puttausliikkeen vakauttamisessa. Bernhard Langer esimerkiksi on kulkenut pitkän ja menestyksellisen tien useiden väliaikaisiksi jääneiden kokeilujen kautta. Hyvänä puttaajana tunnettu Mark O’Meara palasi jipsin jälkeen parrasvaloihin ”sahaksi” (saw) kutsumallaan otteella. Se puolestaan oli muunnelma Chris DiMarcon tunnetuksi tekemästä ja esimerkiksi Branden Gracen viime aikoina käyttöön ottamasta ”sorkasta” (claw).
Viimeinen sana jipsistä, sen aiheuttajista ja oireisiin liittyvistä mekanismeista on toistaiseksi sanomatta. Tutkimusta kuitenkin tehdään edelleen aktiivisesti. Toiveissa on löytää uusia keinoja, joilla vaivaan voitaisiin tuoda lievitystä. Niitä odotellessa puttiongelmista kärsivät voivat kokeilla jo edellä mainittuja, monia ammattilaisia auttaneita, puttiotteita. (Kuvaukset on tehty oikealta puolelta lyövän pelaajan näkökulmasta.)
Sorkka
Vasen käsi on totutusti ylempänä. Peukalo ojentuu varren päälle sen suuntaisesti. Oikea kämmen käännetään vartalosta poispäin ja asetetaan sivukautta varrelle niin että varsi osuu peukalon ja etusormen väliseen rakoon. Etu- ja keskisormi (tai pelkkä etosormi) jäävät varren päälle, muut sormet sen ulkopuolelle.
Saha
Muunnelma edellisestä. Oikea käsi kääntyy jyrkempään kulmaan varteen nähden ja useampi sormi nousee varren päälle. Kämmenen kylki tekee ikään kuin sahaavaa liikettä mailaa heilautettaessa.
Myös täysi lyönti voi mennä lukkoon
Ikävä kyllä yipsin kaltaiset ongelmat voivat iskeä myös täyteen lyöntiin. Ammattilaisgolfin historiasta tunnetaan lukuisia tapauksia, joissa pelaaja tuntee menettävänsä tilanteen hallinnan ja menee äkisti niin lukkoon, että lyöntiin lähteminen, ”liipaiseminen”, ei tahdo millään onnistua.
Hyvässä muistissa ovat Kevin Nan ongelmat vuoden 2012 Players Championshipissä. Hän seisoi pallon ääressä useaan otteeseen lähes ikuisuudelta vaikuttavan ajan laajaa waggle-liikettä tehden ennen kuin taaksevienti saattoi alkaa. Joitakin kertoja Na kaiken lisäksi keskeytti turhautuneena valmistautumisensa ja aloitti kaiken alusta.
Vuosituhannen alussa samankaltaisia ongelmia oli myös otettaan mailan varrella tuskatuttavan pitkään hakeneella Sergio Garcialla, näkyvimmin kesän 2002 U.S. Openin viimeisellä kierroksella. Garcian ja Nan tapauksissa taustalla on nähty kummittelemassa myös niin sanottu pakko-oireinen häiriö (OCD).
