Pieni syrjähyppy elokuvien maailmaan on aina paikallaan. Caddyshack on joillekin kauhistus, joillekin taas parasta mitä golfista valkokankaalla on nähty.
Aloitetaan elokuvan trailerilla:
Vuonna 1980 ensi-iltansa saaneesta Caddyshackistä tuli nopeasti kaikkien aikojen suosituin golfelokuva. Niin suosittu, että kun Yhdysvaltain filmi-instituutti vuonna 2008 nimesi kaikkien aikojen kymmenen parasta urheiluelokuvaa, Caddyshack löytyi sijalta seitsemän.
Aika hyvin elokuvalle, jolla ei urheilun kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä.
Tunnustusta golfpiirien ulkopuolelta oli tullut jo vuonna 2006. Silloin newyorkilainen elokuvalehti Premiere otti Caddyshackin mukaan 50 kaikkien aikojen parhaan komedian listalleen.
Menestys kertoo siitä, että pienen budjetin kohelluksesta on tullut hyvin monenlaisia katsojia puhutteleva kulttielokuva.
Caddyshack on myös elokuva, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Joillekin se on parasta, mitä löytyy. Jotkut eivät siedä tyylilajia lainkaan. Ja sitten on niitä, joiden mielestä elokuva on niin huono… että se on jo melkein hyvä.
Mukana on pieru- ja kakkahuumoria, seksisimiä ja rasistisia heittoja. Mutta kieli poskessa -asenne tuottaa välillä täysosumiakin. Silloin katsoja nauraa niin itselleen kuin niille naurettavuuksille, joihin golfin syvin olemus saa ihmisen alentumaan.
Lakipykäliin toistuvasti vetoava tuomari esimerkiksi potkii palloa parempaan paikkaan aina kun silmä välttää.
Mukana on joukko kuolemattomia repliikkejä, jotka alkukielisinä ovat alkaneet elää omaa elämäänsä yhdysvaltalaisilla golfklubeilla.
Kun Ted Knightin esittämä klubin toiminnanjohtaja on lähdössä kierrokselle ja valmistautuu avauslyöntiin vemputuksilla, joilla pääsisi takuuvarmasti Guinnessin ennätysten kirjaan, Rodney Dangerfieldin esittämä öykkärimäinen äkkirikas toteaa hetken tilannetta seurattuaan ”Let’s go – while we´re young” – ”Laitetaan menoksi kun veri vielä suonissa virtaa” – tai jotain sinne päin.
Tuo ”while we’re young” oli jokin aika sitten näkyvästi esillä Yhdysvaltain golfliiton USGA:n paljon huomiota saaneessa hitaan pelin vastaisessa kampanjassa. Siinä elokuvasta tuttu repliikki laitettiin muun muassa Arnold Palmerin suuhun. Myös Cadddyshack-faniksi tunnustautuva Tiger Woods oli kampanjassa mukana, samoin Clint Eastwood ja Annika Sörenstam.
Caddyshack tarkoittaa alkukielellä tietysti mailapoikien käyttöön golfklubilla varattua tilaa. Mikä siis suomenkieliseksi vastineeksi?
Ratkaisuksi tuli ”Latvasta laho”. Se kuvastaa hyvin elokuvan tyylilajia ja välttää onnistuneesti suorat viittaukset golfiin. Sellaisilla kukaan tuskin olisi lähtenyt markkinoimaan elokuvaa 1980-luvun alun Suomessa.
Mukana on joukko kuolemattomia repliikkejä, jotka alkukielisinä ovat alkaneet elää omaa elämäänsä yhdysvaltalaisilla golfklubeilla.
Tyylilaji oli tullut tutuksi 1970-luvun lopuun hittikomediasta Animal House eli suomeksi Delta-jengi. Siinä yksi kolmesta käsikirjoittajasta oli Harold Ramis, joka Cadddyshackissä kokeili ensimmäistä kertaa kynsiään myös ohjaajana.
Ramis halusi Cadddieshackiin mukaan koomikko Bill Murrayn, jonka kanssa oli vuotta aiemmin tehnyt yhteistyötä Meatballs-elokuvan parissa. Suomenkielinen nimi Jurtit kertoo omaa kieltään siitä, mistä oli kysymys.
Caddyshackistä tuli Murraylle lopullinen ponnahduslauta suuren yleisön tietoisuuteen. Myöhemmin Ramis ja Murray tekivät yhdessä vielä muun muassa Ghostbustersin eli Haamujengin sekä Ramisin suurimmaksi arvostelumenestyksesi nousseen Groundhog Dayn eli Päiväni murmelina.
Caddyshackissä hieman vinksahtanutta kentänhoitajaa esittävä Murray pyrkii eroon kenttäalueelle käytäviä kaivavasta taskurotasta.
Tiger Woods imitoi Murraya neljännesvuosisata myöhemmin American Expressin TV-mainoskampanjassa. Siinä kasteluletku esimerkiksi heiluu peniksenä jalkojen välissä kuten Murraylla Caddieshackissä aikoinaan. Ja sillehän me kaikki tietysti nauroimme katketaksemme. Vai nauroimmeko?
Itse olen aina pitänyt Murrayn komiikkaa hieman väkinäisenä ja viihtynyt hänen seurassaan paremmin silloin, kun Murrayn osaksi on tullut eräänlaisen surullisen hahmon ritarin rooli. Esimerkiksi käy vaikkapa Sofia Coppolan mainio Lost in Translation tai Jim Jarmuschin Broken Flowers.
Useimpien mielestä räävitöntä uusrikasta esittävä Rodney Dangerfield onkin Caddyshackin näyttelijöistä se, joka varsinaisesti räjäyttää pankin. Ted Knight on parhaimmillaan hyvä, naistennaurattajaa ja mestarigolfaria esittävä Chevy Chase löysäranteisella tyylillään samoin, mutta stand up -koomikkona kannuksensa hankkinut Dangerfield pyyhkii muilla lattiaa niin halutessaan.
Yksi kuolemattomista repliikeistä tulee Dangerfieldin suusta, kun hän on saanut tarpeekseen pelikumppaneiden hitaudesta.
”I should have stayed home and played with myself”.
”Oli pitänyt jäädä kotiin ja pelehtiä itseni kanssa”. Ikävä kyllä suomenkielinen käännösvastine ei osu maaliin samalla voimalla kuin alkukielinen.
Elokuvan tekijöillä oli vanhastaan hyvä tuntuma golfiin. Bill Murray, ohjaaja- käsikirjoittaja Harold Ramis ja käsikirjoittajana mukana ollut Brian Doyle-Murray olivat kaikki nuoruudessaan ansainneet taskurahoja caddienä. Kokemukset kantoivat hedelmää monina pieninä herkullisina golfarin sielunelämään porautuvina yksityiskohtina. Lajin tuntemus näkyy myös joisakin Murrayn improvisaatioissa. Sittemminhän Murraysta on tullut yksi näkyvimmistä Yhdysvaltain länsirannikon golfjulkkiksista.
Mikä on elokuvan mieleenpainuvin kohtaus?
Se voisi hyvinkin olla jakso, jossa veteraaninäyttelijä Henry Wilcoxonin esittämä piispa pelaa elämänsä kierrosta ukkossateen yllättäessä. Muut jäsenet pakenevat klubin suojiin, mutta piispa sen kuin painaa eteenpäin salamojen jo lyödessä.
Hän uskoo jopa päässeensä todistamaan ihmettä, kun reiän jo ohittanut pallo kääntyy tuulenpuuskan voimasta taaksepäin ja putoaa reikään.
”Teidän on täytynyt tehdä sopimus itse paholaisen kanssa”, on tapahtumaa sivusta seuranneen klubin sihteerin kommentti.
Piispa ei suostu keskeyttämään kierrosta, vaikka häntä vielä erikseenkin kehotetaan hakeutumaaan suojaan.
”Jumala ei hyvyydessään milloinkaan häiritsisi elämäni parasta kierrosta.”
Mutta viimeisellä reiällä piispan usko joutuu koetukselle. Reikää kohti matkalla ollut pallo pompahtaa reiän yli ja kenttäennätys jää syntymättä. Piispa kohtottaa raivoisat kasvonsa kohti taivasta ja huulilta kohoaa karmeaa manaus: ”Rat farts!” – ”Rotan pierut!”
Siinä samassa piispa tuupertuu maahan salaman iskemänä.
Hieman myöhemmin uskonsa menettänyt piispa tavataan klubilla hyvää vauhtia juopumassa.
Baarimikko tulee paikalle ja kysyy, maistuisiko piispalle vielä yksi viskicocktail.
Piispa ei pidä tarjoilijan kysymyksestä.
”Et sinä kysyisi laivaston mieheltäkään, ottaisiko hän vielä yhden. On hitto soikoon hänen oma asiansa kuinka monta hän on jo ehtinyt ottaa.”
Siihen Judge Smail, toiminnanjohtaja:
”Ei ei, nyt teidän korkeutenne on jo juonut liikaa.”
”Teidän korkeutenne”, tuhahtaa piispa, ”Katin kontit. Minun nimeni on Fred ja minä olen mies siinä missä sinäkin.”
”Et sinä ole mies. Sinä olet piispa, Luojan tähden.”
Silloin piispa pistää vastaansanomattomasti puheille pisteen.
”Ei Jumalaa ole olemassa.”
Siinä loistava esimerkki golfin mahdista, siitä kuinka se voi saada ihmiset näkemään koko elämänsä uudessa valossa.
Luonnollisesti elokuva muistaa heittää muutaman piikin myös Michael Murphyn vuonna 1971 ilmestyneen ja kulttimaineeseen nouseen filosofisen, itämaisesta viisaudesta ammentavan Golf in the Kingdom -romaanin suuntaan.
Kenties unohtumattomin murphymäinen viisaus on laitettu Chavy Chasen esittämän Ty Webbin suuhun. Golfissa eteen päin pyrkivälle suojatilleen hän puhuu näin:
”Nyt minä annan sinulle pienen neuvon. Maailmassa on voima, joka laittaa asiat liikkeelle. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin päästä kosketuksiin sen kanssa, lakata ajattelemasta, antaa asioiden tapahtua – ja olla pallo.”
Neuvon toimivuutta kannattaa itse kunkin kokeilla – ainakin silloin, jos oma peli on solmussa liiallisen pähkäilyn vuoksi.
Mitä ohjaaja-käsikirjoittaja Harold Ramis itse Caddyshackistä ajatteli? GQ-lehdelle elämänsä lopulla antamassa haastattelussa hän ei salaillut tyytymättömyyttään.
”Minä näen elokuvassa vain kompromisseja, asioita jotka olisi voinut tehdä paremmin.”
Ramis oli aikoinaan mukana käsikirjoittamassa myös elokuvan vuonna 1988 ilmestynyttä jatko-osaa. Ikävä kyllä siitä tuli juuri sellainen, millaisena pahimmat kriitikot ykkösosaa pitävät. Useimpien mielestä kaiken olisi nimenomaan kakkososassa voinut tehdä paremmin.
