Martin Ebert tuo ajattomalla brittiherrasmiehen olemuksellaan aina mukanaan tuulahduksen vanhojen yliopistojen kulttuuriperinnöstä ja arvoista. Ei siis ole mikään yllätys, kun lukee hänen ryhtyneen puolustamaan golfkenttien suunnittelussa ja peruskorjauksissa ajatusta kellojen kääntämisestä taaksepäin.
Ebert on tuttu Suomessakin, jossa hän on golfkenttäarkkitehtina jättänyt tai parhaillaan jättämässä jälkensä Tuusulan, Vuosaarten, Vierumäen Classicin ja Vantaan Golfpuiston kenttäkokonaisuuksiin. Luokkaa suurempaa mainetta hän on niittänyt olemalla mukana useiden Open -kenttien mutostöissä 1990-luvulta alkaen. Hänestä tuli vähitellen R&A:n ykkösmiehen Peter Dawsonin luotettu ja vastuu alkoi koko ajan kasvaa.
Nyt Ebert kulkee markkinoimassa R&A:nkin rummuttamaa ajatusta mahdollisuudesta yhdeksän tai vaikkapa kahdentoista reiän kierroksiin. Itse hän sanoo pyrkivänsä aina luomaan 18-reikäiselle kentälle kaksi yhdeksän reiän tai kolme kuuden reiän yksikköä, jotka kaikki päätyvät takaisin klubille.
Ebert uskaltaa sanoa kantavansa pientä huolta siitä, että hyvin iso osa lajimarkkinoinnin paukuista menee nuorten värväämiseen.
Ebert haluaa käyttää hyväksi myös kaikki mahdollisuudet griinin ja seuraavan tiin etäisyyden välimatkan pitämiseksi mahdollisimman lyhyenä. Suinkaan aina se ei onnistu, sillä 1970-luvulla voimaan tulleet turvasäädökset asettavat omat rajoituksensa. Paluu golfin alkujuurille ei siis tässä mielessä ole mahdollinen.
Mikään ei onneksi estä kunnioittamasta kentän alkuperäistä luonnetta. St Andrewsin New Coursella Ebert on esimerkiksi ryhtynyt poistamaan tarmokkaasti piikkihernepensaita, koska ne viimeaikaisessa runsaudessaan ovat eräänlainen tulokaslaji kentän ekosysteemissä. Villiintyminen on seurausta linkseille aiemmin elimellisesti kuuluneiden runsaiden kanikantojen romahduksesta.
Ebert puhuu myös lyhyempien ja kaiken tasoisille sopivien pelaajien puolesta. Ohjenuoraksi hän tarjoaa Alister Mackenzien taannoista nyrkkisääntöä siitä, että jokaisella kenttäpuoliskolla pitäisi olla yksi lyhyt par kolmonen ja yksi lyhyt par nelonen.
Vanhojen griinien usein pieneen kokoon ei sen sijaan ole enää paluuta. Nykyisellä pelaajapaineella kulutuskestävyyden rajat tulevat vastaan jollei lipunpaikkoja ja pinta-alaa saada lisää. Samat syyt puhuvat myös tiiauspaikkojen koon kasvattamisen puolesta.
Entäpä pelaajiston tulevaisuus? Ebert uskaltaa sanoa kantavansa pientä huolta siitä, että hyvin iso osa lajimarkkinoinnin paukuista menee nuorten värväämiseen. Itse hän näkee huomattavasti enemmän mahdollisuuksia niissä kansalaisissa, jotka ovat pian jäämässä eläkkeelle.
Yhden huomionarvoisen trendin hän halua nostaa esiin ja kehottaa kaikkia ottamaan siitä mallia. Kyse on Suomessa yleistyneestä käytännössä, jossa puhe miesten ja naisten tiiauspaikoista on vaihtunut tiiauspaikkojen ryhmittelyyn pelkän värin mukaan. Jos väylät pelattaisiin taitojen eikä sukupuolen ehdoilla, kaikilla olisi kivempaa.
