Tekniikka on vain pieni osa golfia. Siksi golfkirjastosta on golfoppaiden rinnalta hyvä löytyä muutakin lajiin liityvää lukemista.
P. G. Wodehousen (1881-1975) golfkertomukset lukeutuvat jälkimmäisen ryhmän parhaimmistoon. Lempituolissaan kotiklubin edustalla istuva Vanhin Jäsen avaa lukijan eteen kerta toisen jälkeen sen kaleidoskooppiin, jonka golfyhteisön sosiaaliset suhteet ja pelin synnyttämät tunteet muodostavat.
Wodehousen herkullinen dialogi ja tarinoiden kutkuttava komiikka riisuvat ennakkoluuloisimmatkin aseista. Humoristina Wodehouse oli vähintäänkin singelitasoa.
Näillä väylillä rakastetaan, raivotaan, juonitellaan ja otetaan kaikin ajateltavissa olevin tavoin mittaa ihmisyydestä tavalla joka vain golfkentällä on mahdollinen. Silti – tai ehkä juuri siksi – näissä tarinoissa on myös yleispätevyyttä, joka kykenee vetoamaan sellaisiinkin lukijoihin, joille golf on entuudestaan ollut täysin vieras laji. Wodehousen herkullinen dialogi ja tarinoiden kutkuttava komiikka riisuvat ennakkoluuloisimmatkin aseista.
Wodehouse kirjoitti yhteensä 31 golftarinaa. Valtaosa niistä ilmestyi kahdessa maineikkaassa 1920-luvun kokoelmassa: The Clicking of Cuthbert (1922) ja The Heart of a Goof (1926). Useimmat varhaisemman niteen kertomuksista olivat jo aiemmin ilmestyneet suurilevikkisissä aikakauslehdissä.
Näistä mainioista jutuista on sittemmin julkaistu lukuisia erilaisia valikoimia. Alkukielisiin versioihin pääsee yhä helposti käsiksi.
Suomeksikin Wodehousen golftarinoita on julkaistu kahtena erillisenä valikoimana (Kuolemattomia golftarinoita ja Vanhin Jäsen). Onnekas voi löytää ne itselleen esimerkiksi antikvariaateista tai kirjastoista.
Golf (kertasi Vanhin Jäsen) on Suuri Mysteeri. Kuin oikukas jumalatar se näyttää jakavan suosiotaan sattumanvaraisesti ja arvostelukyvyttömästi. Päivästä päivään näemme muhkeiden muskelimiesten kiertävän kenttää kolminumeroisin tuloksin ja pysähtyvän vähän väliä päästämään ohitse hinteliä, pihtikinttuisia ja onttoposkisia rääpäleitä, joille näpäkät 74 lyönnin kierrokset eivät aiheuta mitään vaikeuksia. Finanssimaailman jättiläiset joutuvat nöyrästi hyväksymään tasoituslyönnin reikää kohti firmansa nuorimmilta pikkuvirkailijoilta. Miehet, jotka vaivatta hallitsevat valtakuntia, eivät saa kontrolliin pientä valkoista palloa, joka ei aiheuta minkäänlaisia ongelmia tyypeille, joilla on järkeä vain hieman enemmän kuin käkikellolla…
Wodehouse oli itse intohimoinen golfinpelaaja.
”Jos näette minut kulmat kurtussa, tiedätte minun harmittelevan sitä, että en aloittanut golfia aikaisemmin ja omistanut sille koko elämääni kirjoittamisen ja muun hölmöilyn sijasta. Jos olisin sen tehnyt, tasoitukseni olisi voinut pudota alle kahdeksantoista.”
Itse asiassa se putosi – joisenkin tietojen mukaan neljääntoista, mitä ilmeisimmin ainakin kuutentoista.
Intohimosta lajiin ja rakkaudesta omaan englantilaiseen golklubiin kertoo sekin, että Wodehouse ilmoittaa The Heart of a Goofin esipuheen kirjoittamispaikaksi Addingtonin kuudennen väylän bunkkerin.
”Kun on kahtena päivänä peräkkäin pelannut 108 lyönnin tuloksen, voi jo sanoa tietävänsä jotain elämästä.”
Samaisessa esipuheessa Wodehouse aprikoi, ilkikuriseen tyyliinsä, että tarinoitten yllä saattaa leijua venäläisistä klassikoista tuttu vakavuus ”kuin mutaisten golfkenkien tuoksu pukuhuoneessa”.
Syykin on selvä. Wodehouse oli näihin aikoihin asettunut Yhdysvaltoihin ja pelannut suuren osan golfistaan Long Islandin maineikkaalla ja haastavalla National Golf Links of Americalla.
”Kun on kahtena päivänä peräkkäin pelannut 108 lyönnin tuloksen, voi jo sanoa tietävänsä jotain elämästä.”
