Muistan kuinka joskus 1990-luvun ensi vuosina kävelin Talin neljättä väylää golfin sääntöjen historiaa pitkään tutkineen Kenneth Chapmanin, kielitieteilijän ja intohimoisen golfarin, kanssa. Puhe kääntyi Skotlannin linkseihin, jolloin jouduin häpeäkseni tunnustamaan, että ne olivat minulta yhä täysin kokematta.
Ken Chapman loi minuun epäuskosta ja säälistä kertovan katseen. “You have not lived!”, kuului sanoiksi puettu tuomio.
Sittemmin Britteinsaarilla pelatesssani olen usein palauttanut nuo sanat mieleeni. Ja joutunut tunnustamaan, että niissä oli paljon perää. Links-kentillä saadut kokemukset ovat onnistuneet synnyttämään minut golfarina uudelleen, saaneet näkemään golfin uudessa, kirkkaammassa valossa.
Toki minulla oli jo aiemminkin vahva mielikuva siitä, mitä links-golf on. Olinhan 11-vuotiaana ollut seuraamassa The Open Championshipiä Royal Birkdalessa, päässyt kysymään Tony Jacklinin nimikirjoitusta ja seurannut, kuinka Taiwanin Lu Liang-Huan pakottti Lee Trevinon taistelemaan voitostaan loppuun asti.
Jo tuolloin ymmärsin, että pelin luonne linkseillä on aivan toinen kuin omalla puistomaisella kotikentälläni.
Se ei ollut kuitenkaan rakkautta ensi silmäyksellä. Rakkaussuhde links-golfiin syntyi vasta ensi kokemalla, joutuessani heittäytymään tuulen, liukkaiden väylien, pahaenteisten bunkkereiden ja salakavalien griininseutujen armoille. Tämä golf oli seikkailua, ei pelkkää säännöllistä etenemistä enemmän tai vähemmän suotuisissa olosuhteissa.
Joskus links-golfin seikkailullinen elementti raekuuroineen menee jo kidutuksen puolelle. Mutta ehkä koettelemukset golfkentällä ovat vain omiaan kasvattamaan luontoamme. Ainakin legendaarinen BBC:n radioääni Alistair Cooke oli sitä mieltä, että golfin juuret saattavat hyvinkin olla siinä kalvinistisessa käsityksessä, että ihmisen osa on kärsiä tällä maallisella vaelluksellaan.
Onpa sellainenkin tulkinta esitetty, että esimerkiksi dinosaurukset, preeriat tai Himalajan kaltaiset vuorimuodostelmat ovat vain sattumanvaraisia sivutuotteita siinä jumalallisessa suunnitelmassa, joka oli tähdätty St Andrewsin Old Coursen syntymiseen.
Luonnon ehdoilla
Mistä me puhumme, kun puhumme linkseistä?
Yksinkertaisimmillaan linksmaa voidaan määritellä sellaiseksi hiekkapohjaiseksi rannikon maakaistaleeksi, joka on syntynyt jääkausien aikana ja niiden jälkeen sulamisvesien, jään liikkeiden, vuoroveden ja, meren lopulta vetäydyttyä, tuulen vaikutuksesta.
Ravinteiltaan laiha ja pinnanmuodoiltaan lakkaamattoman moni-ilmeinen links-maa ei ole soveliasta viljelyskäyttöön. Se on soveltunut paremmin temmellyskentäksi kaneille tai laidunmaaksi lampaille, lehmille ja hevosille. Lopulta paikalliset asukkaat alkoivat pelata näillä heinältään sopivan lyhyeksi kalutuilla ranta-alueilla peliä, joka vähitellen kehittyi nykyisen kaltaiseksi golfiksi. Myös golfin säännöt ovat muotoutuneet nimenomaan links-golfin ehdoilla.
Pallo ei ole koholla, vaan makaa miltei maata myöten. Taitavalle pelaajalle tästä on usein hyötyä.
Aito links-kenttä on ennen kaikkea luonnon muovaama alue. Ihmisen osaksi on jäänyt ainoastaan sopivan reitityksen hakeminen, päätös siitä mistä kukin reikäväli aloitetaan ja mihin se päätetään. Alkuperäisillä linkseillä pelattiin tyypillisesti ensin joukko reikiä lähtökohdasta rantaa pitkin poispäin, kunnes suunta vaihtui ja loput reiät pelattiin vastakkaiseen suuntaan.
Lukemattomat pienet kumpareet ja parhaimmillaan muutaman kymmenen metrin korkeuteen kohoavat dyynit antavat luonnetta monille linkseille. Toisaalta aito links-kenttä voi olla maastoltaan varsin tasainen ja silti haastava. St Andrewsin Old Course on hyvä esimerkki jälkimmäisestä.
Maaperän karuus tietää sitä, että links-kentän nurmi on väylillä usein kituliaan niukkaa. Pallo ei ole koholla, vaan makaa miltei maata myöten. Taitavalle pelaajalle tästä on usein hyötyä, koska pallo on poimittavissa matkaan poikeuksellisen puhtaasti.
Kesäisin väyläheinä kulottuu usein kellanruskeaksi, mikä saa pallon rullaamaan väylien kiinteällä pohjalla miltei loputtomasti ja useimmiten arvaamattomasti. Keskelle väylää osunut avaus ei useinkaan ole tae siitä, että pallo myös pysähtyy keskelle väylää. Pinnanmuodot voivat ohjata pallon aivan muualle, vaikkapa johonkin monille links-kentille tyypillisistä syvistä pot-bunkkereista.
Toisaalta myös keskellä väylää pysähtynyt pallo voi löytyä hyvinkin hankalasta paikasta. On varauduttava pelaamaan voimakkaastikin kaltevilta alustoilta. Ennen kaikkea on opittava ottamaan kukin lyönti vastaan sellaisena kuin se on, nurkumatta. Tämä vaatii pelaajalta oikeanlaista asennoitumista, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä.
Pomppulyönnit arvossaan
Griinialueet ovat linkseillä aivan oma lukunsa. Amerikkalaistyyppisillä kohdegolfin näyttämöillä griinit pidetään yleensä kastelemalla sellaisessa kunnossa, että griinille hieman kauempaakin pudotettu pallo on suhteellisen helppo saada pysähtymään reiän tuntumaan. Toki poikkeuksiakin on, mutta tämä on lähtökohta, joka mahdollistaa mm. griinien ympäröimisen lukuisilla esteillä.
Linkseillä tilanne on toinen. Etenkin keskellä kesää griinit ovat tyypillisesti pinnaltaan erittäin kovia, mikä saa griinille pudonneen pallon helposti vierimään viheriön ulkopuolelle.
Tämä merkitsee pelaamisen strategisten elementtien korostumista. Par nelosilla ja vitosilla edellinen lyönti on pyrittävä sijoittamaan sellaiseen paikkaan, että pallo voidaan turvallisesti pelata reiän lähelle pomputtamalla. Jotta tämä ylipäänsä olisi mahdollista, links-kenttien griinit ovat lähes poikkeuksetta edestä avoimia.
Onnistuakseen lähipelissä pelajan on linkseillä osattava käyttää mielikuvitusta hyväkseen. Koska pinnanmuodot voivat olla hyvinkin voimakkaita ja griinit erittäin liukkaita, on tarkkaan mietittävä, minkä korkuista lyöntiä lähtee hakemaan ja mihin pallon yrittää pudottaa. Useimmiten matala ja rullaava chippi on varmempi vaihtoehto kuin avatulla mailalla lyöty lob – osittain jo senkin vuoksi, että pallon alle ei ole yhtä helppo päästä kuin tyypillisillä sisämaan kentillä.
Etenkin kesän kuivattamilla griineillä on osattava ottaa huomioon myös tuivertavan tuulen vaikutus puttiin.
Tiger Woods tunnustautui links-golfin ystäväksi Royal Birkdalessa vuonna 1998: “Lyönnit on nähtävä sielun silmillä, tunnettava ne käsissä”. Tämä oli hänen mielestään todellista golfia, toista kuin tyypillinen yhdysvaltalainen golf, jota hän luonnehti “pelkäksi lob wedgen käyttämiseksi”
”Ei tämä ole mitään golfia. Golfia pelataan ilmassa, ei maassa. Ja mitä järkeä kaikissa näissä pompuissa on?”, on British Openin viidesti voittanut Tom Watson tunnustanut ajatelleensa ensi kertaa links-pelaamiseen tutustuttuaan. “Vihasin sitä. Vasta vuonna 1979 Royal Lythamissa oivalsin, että juuri tämä oli golfia. Pelasin yhtä noista kierroksista, joilla rauta vitosella lyö toisella reiällä 230 ja toisella 130 jaardia. Jotenkin minussa yhtäkkiä vain kolahti, että tämä oli hauskin ja haastavin tapa pelata golfia.”
Myös puttaaminen linkseillä vaatii kokemusta ja hyvää tuntumaa. Etenkin kesän kuivattamilla griineillä on osattava ottaa huomioon myös tuivertavan tuulen vaikutus puttiin. Myötätuuleen pallo vierii helposti metrikaupalla aiottua pitemmälle, ja vastatatuuli puolestaan voi saada pallon pysähtymään ennen aikojaan. Parhaiten tuulen vaikutuksen näkee kuitenkin ehkä silloin, kun voimakas sivutuuli saa pallon kulkemaan yllättävänkin paljon sivusuunnassa.
Tuuli maustaa peliä
Alttiutta tuulelle voi pitää yhtenä aidon linksin tunnuspiirteistä. Meren läheisyys puolestaan pitää huolen siitä, että näillä kentillä myös lähes poikkeuksetta tuulee. Ja jos ei tuule, pelaaja huomaa pian kaipaavansa yhtä links-golfin perustavanlaatuisista elementeistä.
Taistelussa kunnon puhuria vastaan pelaaja jää auttamatta toiseksi. On viisautta käyttää tuulta mahdollisuuksien mukaan hyväksi ja toisaalta tyhmyyttä turvautua voimaan vastatuulessa. Järkevämpää on ottaa muutamaa numeroa suurempi maila ja saattaa pallo rauhallisesti, oma tasapaino säilyttäen, matkaan.
Tyypillistä on, että kunnon vastatuulessa tarvitaan 3–4 numeroa isompi maila. Aina sekään ei ole tarpeeksi. Joskus kilpapelaajallekin tuottaa vaikeuksia lyödä avauslyönti 150 metriä pitemmälle, kun taas myötätuulessa kevyt wedge voi kantaa saman matkan.
“Kun merituuli puhaltaa Venäjän aroilta, pikkulapsetkin lakkaavat kasvamasta”, kuuluu näitä olosuhteita kuvaava sanonta Broran perinteikkäällä ja yhä luonnonvaraisella linksillä.
Nopeita kierroksia
Links-kentille on tyypillistä, että siirtymät edelliseltä griinille seuraavalle tiiauspaikalle ovat hyvin lyhyet. Itse asiassa ensimmäiset kirjoitetut golfsäännöt vuodelta 1744 sanovat, että pallo on tiiattava korkeintaan mailanmitan päähän reiästä. Vaikka tuo etäisyys vähitellen kasvoi, nykyiselle golfkenttäarkkitehtuurille tyypillisiä pitkiä siirtymiä reiältä toiselle ei ollut.
Tuo perinne näkyy yhä useimpien links-kenttien nopeana pelattavuutena. Kierroksen pelaa hosumatta kolmeen ja puoleen tuntiin.
Edellisen griinin vierestä jatkaminen tietää monella kentällä myös sokkolyöntejä. Avauslyönnin suuntaa on silloin näyttämässä vain dyynin laella sojottava merkkipaalu tai sinne asetettu maalattu kivi. Eivätkä sokkolyönnit aina rajoitu pelkkiin avauksiin, vaan joskus suuntaa on näytettävä painanteessa tai kumpareiden välisä olevalle griinille.
Tavatonta linkseillä ei ole sekään, että jotkin väylistä kulkevat ristiin. Tämä ei luonnollisestikaan ollut mikään ongelma silloin, kun kentät olivat nuoria ja niitä kiersi vain kourallinen pelaajia.
Vielä täytyy erikseeen nostaa esiin hiekkamaan poikkeuksellisen hyvä soveltuvuus golfkentän pohjaksi. Links-kenttä säilyttää tyypillisesti pelattavuutensa kovistakin sateista huolimatta. Kun sisämaan kentät voivat varhain keväällä muuttua hetkessä pelikelvottomiksi, linksit läpäisevät veden sitä mukaa kuin sitä tulee.
Ikävä kääntöpuoli on se, että linksit sijaitsevat seuduilla, joilla vuotuinen sademäärä on varsin suuri. Etenkin länsirannikon puoli Brittein saarilla on alttiina säännnöllisille sadekuuroille. Onneksi ne kulkevat usein nopeasti ohitse. Sateisena alkanut päivä voi hyvinkin vaihtua suurenmoiseksi auringonpaisteeksi miltei silmänräpäyksessä.
Kunnolliset sadevaatteet kuuluvat joka tapauksessa links-golfin perusvarustukseen. Ne ovat sitäkin välttämättömämmät, koska voimakas tuuli tekee sateenvarjon käytön usein hankalaksi tai suorastaan mahdottomaksi.
Järki mukana pot-bunkkerissa
Vaikka links-kentiltä löytyy keltaisena kukkivia piikkihernepensaita, rautalankamaista kanervaa ja etenkin kesällä polveen ulottuvaa heinää, tilaa on usein reilusti. Villi hukki tai oikealle ampaiseva banaanislaissi, joka sisämaan kentällä olisi auttamattomasti poissa pelistä, voi linksillä tehdä asioista vain hieman mutkikkaampia tai mielenkiintoisempia.
Seinämät ovat niin jyrkkiä ja käytettävissä oleva tila niin vähäinen, että sankarigolfiin ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia.
Usein kunnolla vinoon mennyt avaus on jopa turvallisempi vaihtoehto kuin melkein täydellinen lyönti, joka päätyykin fairwayn reunassa vaanivan bunkkerin pohjalle. On turha keskustella siitä, onko tämä oikeudenmukaista vai ei. Näin vain on. Pelaajan on hyväksyttävä tosiasiat ja ryhdyttävä ne tunnustaen suunnittelemaan seuraavaa lyöntiä.
Jos pallo löytyy pot-bunkkerista, viisainta on yleensä tyytyä pelaamaan pallo pois esteestä yrittämättäkään päästä mahdollisimman lähelle reikää tai edes reiän suuntaan. Usein seinämät ovat niin jyrkkiä ja käytettävissä oleva tila niin vähäinen, että sankarigolfiin ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Itse olen kerran unohtanut tämän tosiasian ja vauhtiin päästyäni huomannut lyöneeni seitsemän kertaa samassa bunkkerissa – enkä pelkästään kyseisen esteen huonon hoidon vuoksi.
Uusi maailma seuraavana vuorossa
Links-golfin asiantuntijat ovat laskeneet, että aitoja linksejä löytyy koko maailmasta hieman yli 160. Valtaosa on Brittein saarilla, joilla käyttämätöntä tai suojelematonta links-maata on enää hyvin niukasti tarjolla uusien golfkenttien pohjaksi. Uusimmat links-hankkeet onkin toteutettu mm. Oregonissa Yhdysvalloissa ja Tasmaniassa.
Tyynen valtameren rannikolla sijaitseva neljän kentän Bandon Dunes on jo moneen kertaan ehditty nostaa Yhdysvaltain mielenkiintoisimmaksi uudeksi resortiksi. Vastaanotto kertoo siitä, että vuosisatoja vanhalla links-golfilla on yhä kysyntää myös uudella vuosituhannella.
Links-tyyppisiä kenttiä on rakennettu Yhdysvalloissa myös sisämaaan hiekkaiselle dyynimaalle. Pelinavauksena toimi Bill Cooren ja Ben Crenshaw’n kiitetty Sand Hills Nebraskassa. Pete Dye puolestaan pyrki jäljittelemään Irlannin aitoja linksejä Michigan-järven rannalle rakennetulla Whistling Straitsilla, kentällä jolle PGA Championship on viety jo kahdesti.
Tom Doak uskoo joutilaalle hiekkamaalle edullisesti syntyvän kentän menestymismahdollisuuksiin myös kaukana asutuskeskusten ulkopuolella. Riittää että kenttä on riittävän hyvä ja että se pystyy tarjoamaan rauhallisen keitaan kaukana sivilisaation kiireestä ja hälinästä.
Kirjoitus on kevyesti editoitu versio Suomen Golflehdessä ilmestyneestä artikkelista. Löytyy myös Janne Tarmion kirjoituskokoelmasta Golfin ytimessä (2013).
