Olipa kerran aika, jolloin puumailat olivat puuta, jolloin Atlantin vastakkaisilla rannoilla pelattiin golfia eri kokoisilla palloilla ja jolloin valetut ja kehäpainoiset rautamailat olivat vasta pieni itu Karsten Solheimin aivopoimuissa.
Green cardista ei tiedetty mitään, eikä ajatus kenttäyhtiöistä golfosakkeineen ollut vielä luikerrellut käärmeeksi paratiisiin.
Noina samoisina aikoina jalon mailapelimme koreografiaan, joskus kierroksen dramaturgiaankin, oli varsin lujasti juurtunut taito viskata maila menemään epäonnistuneen lyönnin, tai viidennen, jälkeen.
Tämän lajin armoitettuja viljelijöitä löytyi klubilta kuin klubilta, jos ei aivan Hangosta Petsamoon, niin ainakin Talista Lahden kautta Aulangolle, Turusta Poriin ja Kokkolasta Ouluun.
Helsingin Golfklubilla pitkään ennen Espoon-vuosiaan näkyvästi vaikuttanut Sami Ahokas osoittautui taipumuksiltaan poikkeukselliseksi lahjakkuudeksi tässä taistelulajissa, jossa vastukseksi riittää oma turhautunut mieli. Tarinoita olisi moneen lähtöön, mutta jätetään toiseen kertaan… Riittää, kun todetaan, että Sami oli todennäköisesti vain edellä omaa aikaansa. Hänelle mailan heitto oli show’ta, juuri sitä, mitä kiertueiden komissaarit lajilta tällä hetkellä haluavat.
Kotimaisista mailan viskojista sukeutui useimmissa tapauksissa aivan kelvollisia kansalaisia.
Mailan heiton synti oli pahimmillaan niin jokapäiväinen näky, että siitä olisi oikeastaan voinut alkaa puhua mailanheittona yhteen kirjoitettuna, keihäänheiton tai kuulantyönnön tapaan.
Ilmiö ei tietenkään ollut puhtaasti suomalainen eikä millään muotoa uusi. Henry Longhurst, maineikas golfkirjoittaja ja -kommentaattori, intoutui suorastaan runolliseksi suoritusta puhtaimmillaan kuvaillessaan.
”Täyspitkä backsvingi, ranteiden viime hetkeen viivytetty liike, sulava saatto ja se ainutlaatuinen hyrisevä ääni, joka tuo mieleen kottaraisparven pyrähdyksen. Tuolle kaikelle ei koko urheilun kirjossa ole vertaa.”
Jopa Bobby Jones, yksi lajin puhtauden ylittämättömistä ikoneista, hairahtui kaidalta tieltä toistuvasti varsinkin uransa alkuaikoina. Hän tapasikin sanoa, että joidenkin tunteiden kanssa ei vain yksinkertaisesti kykene tulemaan toimeen golfmaila kädessä.
Bobby Jones oli herrasmies, sitä ei kukaan kiistä. Ja aivan samoin noista kotimaisista mailan viskojista sukeutui useimmissa tapauksissa aivan kelvollisia kansalaisia. Moni vaikutti vuorollaan oman seuransa kapteenina, joitakin nähtiin Suomen Golfliiton hallituksessa, Suomen Golflehdestä puhumattakaan. Baarimestariltakin irtosi joskus takavuosina maila kädestä, vaikka heitossa ei, häpeä sanoa, ollut sellaista puhtia jota Ilveksen juniorityön hedelmältä olisi osannut odottaa.
Baarimestarin tyyliä voisi luonnehtia eräänlaiseksi hidastetuksi kiekonheitoksi. Moni on pystynyt paljon parempaan. Tässä joitakin maininnan arvoisia tyylivariaatioita:
* Puolihuolimattomasti pään yli tai selän takaa. Esimerkiksi Henrik Stensonin suosiossa. Teemu Tyrykin muistaa kadottaneensa putterinsa Mätäojaan tällaisella heilautuksella Talin 8. viheriöllä.
* Ylhäältä suoraan alas. Ote voi olla lavassa tai varressa. Nähty muun muassa Miguel Angel Jimenezin repertuaarissa.
* Kuin leipää heittäen kyljen vierestä. Tätä voi pitää yhtenä kaikkein puhtaimmista ja puhdikkaimmista variaatioista. Tunnetta on aidosti pelissä. John Dalyn sanoin: ”Se kertoo siitä, että välitän.”
* Kuin tikkaa bägin suuntaan. Griinillä ja sen tuntumassa varsin usein silmiin osuva vesitetty versio. Aina on vaikea sanoa, onko kyseessä oikeastaan heitto lainkaan.
* ”Tommy Bolt”. Vanhan koulukunnan raivari kaksin käsin olan takaa.
* ”à la Sampsa”. Heitto, joka saatetaan matkaan usein lyhyen esipuheen saattelemana. Tulikivenkatkuiset jälkisanatkin ovat mahdollisia.
Tommy Bolt teki mailanheitosta ison osan omaa pelaajabrändiään. Hän katsoi myös oikeudekseen, miksei kokemuksen tuomaksi velvollisuudekseenkin, muistuttaa jälkipolvia siitä, että maila kuuluu aina heittää eteenpäin ylimääräisten askelten välttämiseksi – ei suinkaan taaksepäin niin kuin moni märkäkorvainen tulokas kiertueella hänen mielestään teki.
Mailan heitto on nykyisin henkitoreissaan kansallisessa klubikulttuurissamme, mikä kertoo siitä, että lajikulttuuri on ainakin tälla rintamalla mennyt eteenpäin. Hyvä niin, sillä pelaajamäärien kasvu 1970-luvun jälkeen on tehnyt mailan heittämisestä pahimmillaan myös aiempaa suuremman turvallisuusriskin. Golfkäytöksen näkökulmasta mailan heitto on yksi räikeimmistä rikkomuksista, lievimpiä tapauksia kenties lukuun ottamatta.
Kansallisilla kiertueilla kilpailutoimikunta puuttuu mailan heittoon käytännössä aina.
Juha Juvonen Golfliitosta kertoo, että esimerkiksi kansallisilla kiertueilla kilpailutoimikunta puuttuu mailan heittoon käytännössä aina. Lievissä käytösrikkomuksissa pelaaja voi selvitä huomautuksella tai varoituksella, räikeimmissä tapauksissa pelaaja saatetaan välittömästi sulkea kilpailusta. Toistuvista rikkomuksista voi seurata pitempikin kilpailukielto. Etenkin edustustehtävissä pelaajilta edellytetään golfkäytöksessä tinkimätöntä moitteettomuutta.
Ammattilaiskiertueilla mailan heittoon reagoidaan myös, mutta rike on rahalla sovitettavissa. Kaiken lisäksi yleisö on useimmiten innoissaan pelaajien tunteenpurkauksista, TV-kommentaattorit mukaan luettuina.
Syntyy sellainen vaikutelma, että ammattilaiskiertueiden viihdemaailmassa mailan heitto muistuttaa hieman nyrkkitappelua jääkiekossa. Jotkut tuomitsevat, valtaosa suhtautuu siihen välttämättömänä pahana, ja lopuille kunnon matsi on itse asiassa pelin suola…
Oireellista on, että maila irtoaa vähän väliä lajin kirkkaimpien huippujen kädestä. Tiger Woods on näyttänyt mallia 2000-luvulla – räikeimmillään jopa niin, että yleisö on ollut vaarassa.
Jopa kiltin pojan maineessa pitkään ollut Rory McIlroy on saanut mailan heitolla tahran varsin puhtoiseen kilpeensä. Näin WGC – Cadillac Championshipissä marraskuussa 2015:
Tapahtuneeseen oli tietysti tavalla tai toisella reagoitava, olihan kysessä kaiken lisäksi maailmanlistan ykkönen. Sakot olivat luvassa, eikä summista yleensä puhuta. Otsikot kertoivat kuitenkin muutaman päivän päästä, että McIlroylle ensin langetettu 25 000 dollarin sakko oli pudotettu 5 000 dollariin, kun Rory oli katuvaisin mielin pyytänyt tekoaan anteeksi TV-kameroiden edessä.
Tarina ei päättynyt tähän. Noin kaksi kuukautta myöhemmin BMW – PGA Chgampionshipissä McIlroy työnsi puu kolmosella lyömänsä lähestymisen oikealle. Maila lensi jälleen, tällä kerralla väylälle.
Nopeasti kävi ilmi, että European Tour tulee antamaan rangaistukseksi sakon. Minkä suuruisen? Suut pidettiin supussa. Lopulta McIlroyn kerrottiin lahjoittavan seuraavat palkintorahansa nimeään kantavalle hyväntekeväisyyssäätiölle. Myös European Tourin kerrottiin saaneen lahjoituksen…
Mielenhallinta golfissa on monessa mielessä hyödyllistä. Vaikka maila ei irtoaisi kädestä, pelaaja voi tehdä hallaa itselleen esimerkiksi vääntämällä mailan varren kieroon polveaan vasten tai iskemällä mailan pelikelvottomaksi bäginsä kylkeen.
On hyvä muistaa, että peliä ei sääntöjen mukaan saa jatkaa mailalla, joka on vahingoittunut muilla tavoin kuin varsinaisessa lyöntisuorituksessa. Niinpä ammattilaiskiertueillakin aina silloin tällöin näkee pelaajia, jotka pelaavat kierroksen loppuun ilman putteria esimerkiksi hybridiin, rautakakkoseen tai wedgeen griinillä turvautuen.
Annetaan tässäkin suhteessa viimeinen sana Tommy ”Thunder” Boltille:
”Älä milloinkaan riko putteria ja draiveria saman kierroksen aikana. Muuten olet mennyttä.”
Golfkäytöksen koodistoa voidaan tietysti rikkoa muillakin tavoilla. Juha Juvonen muisteli tapausta maajoukkueiden taipaleelta.
Kun Suomi kohtasi Saksan perinteisessä nelimaaottelussa, puttinsa missannut saksalaispelaaja löi suutuspäissään putterinsa lavan griinin pinnan läpi. Tilannetta sivusta seurannut saksalaisvalmentaja astui heti paikalle ja ilmoitti suojatilleen tämän juuri luovuttaneen ottelun. Seurasi hieman hämmentynyt kättely. Hyvä opetus.
Pääkuva: Sergio Garcia näyttää oman versionsa siitä, kuinka maila heitetään suhisten kohti vedenpintaa.
