Kun golfhulluutta oli kestänyt joitakin vuosia, isä ilmoitti ruokapöydässä että halusi tuhkansa siroteltavan myötätuuleen Talin golfkentän kuudennelta tiiltä.
Aina ei tiennyt, oliko kyseessä pelkkä ajatuskoe, ilkamoiva leikki mahdottomaksi tiedetyllä mieleenjuolahduksella vai tositarkoituksella esitetty toive. Ei tässäkään tapauksessa.
Asiaan ei milloinkaan palattu. Sitä paitsi Tali vaihtui vuosien saatossa Sarfvikiin. Ja kyseeseen tulevia tuhkan sirotuspaikkoja oli liuta muitakin.
Satojen golfin ystävien tuhkan tiedetään lepäävän New Yorkin kunnallisilla Bethpagen kentillä.
Yhtä hyvin muistoa olisi voinut kunnioittaa ja surutyötä tehdä viemällä tuhkan vaikkapa Kevon kanjoniin, Saaristomeren aaltoihin, miksei myös kustantajan uralla tutuiksi tulleisiin Vanhaan kirkkopuiston maisemiin Bulevardin varrelle.
Niinpä uurna päätyi puolison tuhkan viereen hautausmaalle.
Vanhemmissa golfkulttuureissa golfkentät ovat vetäneet tuhkan sirottelijoita puoleensa jo pitkään. Jopa siinä määrin, että joillakin suunnilla innostusta on pitänyt ryhtyä hillitsemään.
Satojen golfin ystävien tuhkan tiedetään lepäävän New Yorkin kunnallisilla Bethpagen kentillä. Omaisten ja ystävien toimia katsotaan läpi sormien, vaikka lupaa ei pyydettäessä myönnettäisikään.
Useista arvokilpailuista tutulla Olympia Fieldsin kentällä Chicagon liepeillä perinnettä pidetään kunniassa.
”Moni entinen jäsen lepää tuolla”, kertoi klubin toiminnanjohtaja ylpeänä Wall Street Journalin toimittajalle joitakin vuosia sitten. Käsi osoitti kentän suuntaan.
Entäpä Suomessa?
Ainakaan Krematoriosäätiössä ei tiedetä tapauksia, joissa golfkenttä olisi ilmoitettu tuhkan määränpääksi. Luonnonpuistot sen sijaan ovat varsin yleinen kohde, samoin meri.
”Meillä on Helsingissä hautaustoimistoilla omia veneitäkin, joilta käsin tuhkan levittäminen tapahtuu.”
Hautaustoimilaki sanoo, että tuhkan sirottamiselle on aina haettava maanomistajan lupa ja että hautaaminen tai sirottaminen on tehtävä vuoden sisällä siitä kun tuhka on noudettu krematoriosta. Lain mukaan kaikki tuhka olisi myös sijoitettava yhteen paikkaan.
Krematoriosäätiössä ei tiedetä tapauksia, joissa golfkenttä olisi ilmoitettu tuhkan määränpääksi.
Mitä siis tapahtuisi, jos golfkentän edustajat ja mahdollinen kenttäalueen omistava taho näyttäisivät sirotteluaikeille vihreää valoa?
Uurnassa on tuhkaa 3–4 litran ja noin 2–3 kilon verran. Järkevintä olisi varmaankin keskustella yksityiskohdista kenttämestarin kanssa ja valita yhdessä tarkoitukseen parhaiten sopivat paikat. Lempireiät olisivat luonnollisesti yksi hyvä vaihtoehto, samoin paikat joista kenttä avautuu silmien eteen koko vainajalle rakkaaksi tulleessa komeudessaan.
Sopivalla hartaudella ja pieteetillä toteutettuna muistotilaisuus olisi kaunis ele. Parhaassa tapauksessa sellaisista voisi tulla myös golfyhteisöä tiukemmin yhteen sitova perinne.
Joillakin yhdysvaltalaiskentillä tarkoitusta varten on rakennettu erityisiä muistolehtoja. Suuntaus on samanlainen muuallakin maailmassa. Esimerkiksi Britteinsaarilla osa Valioliigan joukkueista on perustanut omia muistolehtojaan sen jälkeen, kun tuhkauksen yleistyminen sai monien vannoutuneiden kannattajien omaiset kaivamaan uurnia kotikentän nurmen sisään tai sirottelemaan tuhkan sen pinnalle.
Golfissa perinne ei ole varsinaisesti uusi. Jo legendaarinen vuonna 1934 kuollut golfkenttäarkkitehti Alister MacKenzie halusi tuhkansa päätyvän Pasatiempon 14. reiälle, suosikilleen omista par nelosista.
Arnold Palmer on sittemmin ollut samoilla linjoilla. Omaelämäkerrassaan hän toivoo tuhkansa tulevan sirotelluksi Latrobe Country Clubin maille.
”Jollekin kentän väylistä, lähelle isää.”
Kyseinen klubi on se, jolla Palmerin rakkaus golfia kohtaan nuoruudessa syttyi.
Entäpä pelottavan vaikeista kentistään tutuksi tullut Pete Dye?
Hän paljastaa suunnitelmansa jo kirjansa nimessä: Bury Me in a Pot Bunker. Mikä tahansa linkseiltä tuttu pieni ja jyrkkäreunainen bunkkeri hänen mukansa sopii tarkoitukseen, ojakin paremman puutteessa.
Ajatusleikkiä golfareiden viimeisestä leposijasta tiedetään käydyn ainakin Helsingin Golfklubin jäsenten kesken.
Kari Salonen, Suomen mestari takavuosilta, kertoo että ykkössuosikiksi tuhkan vaihtoehtoisista sirottelupaikoista nousi keskusteluissa 18. reiän vanhan saarnipuun, nyttemmin jo torsoksi typistetyn, vierus.
”Saarni oli niin monien haaveiden hautausmaa, että maa sen juurella olisi sopinut hyvin myös viimeiseksi leposijaksi. Ja kylkeen olisi voinut laittaa muistotaulun, josta viimeiseen asti uskollisten jäsenten nimet olisivat löytyneet.”
Ilman byrokratiaa tuollaisesta ei selvittäisi. Kyseessä olisi yksityinen hauta, johon olisi saatava aluehallintoviraston lupa.
