Onko normaalius tylsää? Golfkenttäarkkitehtuurin suuriin nimiin lukeutuvan Tom Simpsonin mielestä oli. Spikebar on samaa mieltä. Niinpä sivusto haluaakin kiittää lukijoita viimeksi kuluneesta reilusta puolestatoista vuodesta ja tarjota vielä viimeiseksi pureskeltavaksi Suomen Golflehdessä aikoinaan julkaistua kirjoitusta.
Spikebar jää nyt epämääräisen pitkälle tauolle. Satunnainen vierailija voi kuitenkin löytää jotain itselle sopivaa sivuston kirjoituksista. Pistäkää parhaita paloja vaikkapa tutuille jakoon.
On paljon pelaajia, joiden mielestä golfin tulisi olla reilu peli. Niitä, jotka nurisevat huonoa onneaan puhtaasti lyödyn pallon saadessa epäedullisen pompun. Niitä, joiden mukaan pallon käyttäytymisen tulisi olla mahdollisimman hyvin ennakoitavissa.
Onneksi löytyy yhä myös niitä, joiden mukaan reiluus on termi, jolla ei ole mitään tekemistä golfin, etenkään golfkentän, kanssa. Niitä, jotka pitävät juuri ennalta-arvaamattomuutta keskeisenä tekijänä sille seikkailulliselle elementille, joka vasta tekee golfista golfia.
Vuonna 1877 syntynyt ja vuonna 1964 kuollut englantilainen Tom Simpson kuului ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon. Hänelle golfkenttäarkkitehtuuri oli kaikkea muuta kuin standardisoitua, hampaatonta, kuohittua puuhastelua pelaajien odotuksiin vastaamiseksi. Simpsonille reikien ja kenttäkokonaisuuksien luonnostelu ja toteuttaminen oli taidetta siinä mielessä kuin vaikkapa kirkkoarkkitehtuuri on parhaimmillaan ollut.
Yksi Simponin lempiajatuksista oli se, että golfkenttää ei milloinkaan pidä rakentaa jonkin ideaalin varaan. Pahinta hänen mukaansa oli yrittää tehdä jokaisesta yksittäisestä reiästä ikimuistoinen haaste. Golfkierros ei Simpsonin mukaan saanut olla siirtymistä huipulta huipulle, mestarilliselta reiältä toiselle, vaan sekaan piti aina saada myös lepohetkiä. Kertoipa Simpson puolitosissaan sijoittaneensa omille kentilleen aina yhden “huvittavan huonon” reiän. Hänen mukaansa kenenkään hermot eivät kestäisi 18 maailman parhaan reiän pelaamista peräjälkeen.
Hyvä reikä vaatii totuttelua
Legendaarisen Alister MacKenzien tavoin Simpson oli vakaasti sitä mieltä, että pitävää arviota minkään golfkentän tai -reiän luonteesta ei ole mahdollista tehdä vain muutaman kerran perusteella. Itse asiassa Simpson tuntuu ajatelleen, että kentällä on sitä paremmat eväät suuruuteen, mitä enemmän siinä on opettelemista ja mitä pitempään sen kaikinpuolinen haltuunotto kestää. MacKenzie muotoili saman asian hieman toisin: ”Kokemukseni todellisista maailmaluokan rei’istä on se, että ne St. Andrewsin kuuluisan Road Holen tavoin herättävät meissä ensinäkemältä vastalauseiden myrskyn. Vasta kun tuollaisen reiän on pelannut useaan kertaan, vastenmielisyys katoaa ja aiemmista arvostelijoista tulee äänekkäimpiä puolestapuhujia.” Simpsonilta löytyy hieman saman sävyinen sitaatti: ”Vain hullut mestariteokset säilyvät muistissa.”
Vaikka Simpsonin arkkitehtiuran loppupuolella maansiirtokoneita alkoi yhä enemmän olla käytössä, hän halusi loppuun asti vannoa maaston itsessään tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntämisen nimeen. ”Kouliintunut maku arvostaa suunnittelun yksinkertaisuutta ja työn ammattimaisuutta sellaisinaan, ylimääräinen koristelu tai keinotekoisten esteiden tunkeminen sekaan ei ole tarpeen.”
Vaihtoehtojen peliä – myös aivoille
Simpsonia pidetään myös yhtenä niin sanotun strategisen kenttäsuunnittelun pioneereista. Hän vannoi aina useiden pelillisten vaihtoehtojen nimeen. Niin sanotun rankaisevan golfkenttäarkkitehtuurin hän sanoi olevan suoraan keskiajalta. Strategisuus merkitsee sitä, että pelaajalla on avaus- tai jatkolyönnissään mahdollisimman usein mahdollisuus punnita eri vaihtoehtoja ja valita esimerkiksi riskin ottamisen ja varman päälle pelaamisen välillä.
”Hyvässä golfreiässä olennaista on se, että sen tulee aina olla joko vaikeampi kuin miltä se näytttää tai näyttää vaikeammalta kuin se oikeasti on.”
Kaikki ei myöskään saanut olla selvää tiiauspaikalle asteltaessa. Pelaaja piti saada miettimään. Golfissa menestymiseen tarvittiin Simpsonin filosofiassa myös henkistä joustavuutta, ei ainoastaan fyysistä voimaa tai teknistä moitteettomuutta. Pelkästään brutaaliin voimaan turvautuville “tiikereille” (Simpson käytti itse tätä sanaa) ei Simpsonin mielestä pitänyt antaa armoa. ”Hyvässä golfreiässä olennaista on se, että sen tulee aina olla joko vaikeampi kuin miltä se näytttää tai näyttää vaikeammalta kuin se oikeasti on. Se ei koskaan saa olla sitä miltä se näyttää.”
Simpson kantoi huolta myös siitä, kuinka kentät saataisiin pitämään puolensa pidemmälle lentäviä palloja, muuta välinekehitystä ja pelaajien yhä hiotummaksi käyvää tekniikkaa vastaan. Tässäkin suhteessa hänen ajatuksensa ovat hyvin ajan hermolla. Lääkkeeksi Simpson tarjosi mm. pienikokoisten griinien suosimista, puolikorkean karheikon tuomista voimakkaammin mukaan peliin ja griinialueiden muotoilua ja ylläpitoa sillä tavoin, että kaikki on vielä mahdollista, kun pallo iskeytyy viheriölle tai sen tuntumaan.
Korostetut muodot ja viheriön ympäristön lyhyeksi leikattu heinä antoivat Simpsonin kentillä lisää painoa pelaajan strategisille valinnoille: pallo oli edellisellä lyönnillä osattava sijoittaa sellaiseen paikkaan, josta lähestyminen oli mahdollisimman helppoa. Tuo paikka ei esimerkiksi Simpsonin yhtenä ensimmäisten joukossa käyttöön ottamilla niin sanotuilla dog leg -rei’illä suinkaan ollut keskellä väylää, vaan lähelle estettä tai karheikkoa sillä reunalla, josta griiniä oli helpoin lähestyä. Näin rohkeus ja tarkkuus saavat parhaassa tapauksessa palkintonsa.
Sattuma kunniaan
Useimmista muista golfkenttäarkkitehdeistä Simpson poikkesi siinä suhteessa, että hänellä ei ollut tarvetta tyytyä kompromisseihin. Hän teki taloudellisen riippumattomuutensa tiettäväksi jo saapumalla kenttätoimikuntien vieraaksi kuljettajan ajamalla Rolls Roycella. Simpson oli luonteeltaan kaikkea muuta kuin ujo eikä hän kenttähankkeissaankaan halunnut pitää matalaa profiilia. Usein hänen reikänsä herättivätkin voimakasta vastustusta jäsenistössä, ja esimerkiksi Ryen maineikkaalla kentällä ja Sunningdalen New Coursella Simpsonin uudistuksista haluttiin hyvinkin pian eroon. Paljon oli – ja on – niitä, joiden mielestä Simpsonin golfkenttäarkkitehtuuri oli liian oikukasta, liian kimuranttia.
Simpsonin työtä kannatelleessa filosofiassa on kuitenkin paljon sellaista, mistä nykyisessäkin kenttäarkkitehtuurissa voitaisiin ottaa oppia. On hyvä miettiä vaikkapa Simpsonin ajatusta siitä, että golfkenttäarkkitehtuurissa ”ilmeiset ratkaisut ovat miltei poikkeuksetta vääriä ratkaisuja”. Tai hänen vakaumustaan siitä, että “onnen elementti, sellaisena kuin se meille näyttäytyy kuuluisilla kentillä, on olennainen osa golfia parhaimmillaan”.
”Onnen elementti, sellaisena kuin se meille näyttäytyy kuuluisilla kentillä, on olennainen osa golfia parhaimmillaan.”
Simpsonin mukaan nimenomaan kilpagolf oli syypää siihen, että sattuman osuus golfista haluttiin jo hänen aikanaan typistää mahdollisimman pieneksi.
Sattuma on kuitenkin tärkeä osa sitä yllätyksellisyyttä, jonka unohtumaton golfkierros parhaimmilaan tarjoaa. Simpsonille onnistuneessa golfkokemuksessa oli aina kyse myös seikkailusta. Suunnittelijan velvollisuus oli pitää pelaaja hereillä, ei turruttaa häntä tylsyyteen.
Helppo, tylsä sovinnaisuus
Valtaosa omista kentistään Simpson suunnitteli Manner-Euroopan puolelle, erityisesti Ranskaan. Skotlannissa hänen käsialansa näkyy ennen kaikkea Old Tom Morrisin alun perin reitittämällä Cruden Bayn kentällä, joka on vuosikymmeniä herättänyt intohimoja puolesta ja vastaan. Kentän äänekkäimpiinä ylistäjiin lukeutuu yhdysvaltalainen Pete Dye, yksi viime vuosikymmenien maineikkaimmista kenttäarkkitehdeista. Dyen mukaan “et ole elänyt ennen kuin olet pelannut Cruden Bayn”. Mielenkiintoista on, että nekin, jotka ovat kärkkäitä osoittamaan sormellaan monia Cruden Bayn eriskummallisuuksia, lähes poikkeuksetta kertovat nauttivansa kierroksesta tällä unohtumattomalla kentällä.
Tässä palaamme takaisin siihen, mistä lähdimme liikkeelle. Cruden Baytä ei parhaalla tahdollaankaan voi sanoa kentäksi, joka olisi joka suhteessa oikeudenmukainen tai reilu. Useimpien mielestä kentässä on hyvin paljon sellaista, mikä saa sen poikkeamaan “hyvän tavan” tai ”vallitsevan muodin” vaatimuksista. Ikään kuin sitä tulisi pitää raskauttavana tosiseikkana! Yhtä hyvin voidaan väittää, että nykyinen golfkenttäarkkitehtuurin valtavirta on yllätyksettömyydessään onttouttaan kumisevaa ja normaaliudessaan pelaajan enimmäkseen kulmäksi jättävää. Varman päälle pelaaminen on kentän rakentamisessakin helppoa, joskus varmasti myös viisasta, mutta hauskuudelle se ei jätä paljoakaan elintilaa.
Miksi vain yleisesti hyväksyttyä ja sovinnaista tulisi pitää oikeana? Eikö arkkitehtuurissa pikemminkin tulisi nostaa luovuus jälleen kunniaan? Jos golfkenttäarkkitehtuurin hyväksytään olevan olennaiselta osaltaan taidetta, on pakko kysyä miksi vain hyvin harvalla golfkentällä näkyy suunnittelijansa persoonallinen kädenjälki. Ehkä rohkeus olisi joissakin tapauksissa myös valttikortti siinä kilpailussa, jota golfin harrastajista Suomessakin tätä kirjoitettaessa käydään.
Tom Simpson 1877-1964
* Teki yhteistyötä Herbert Fowlerin, sittemmin myös J. F. Abercrombyn ja Arthur Croomen kanssa.
* Yhdessä H. N. Wetheredin kanssa kirjoitettu, klassikoksi nopeasti muodostunut The Architectural Side of Golf ilmestyi 1929.
* Matkusti vuonna 1938 Irlantiin, jossa konsultoi mm. Ballybunionin muutostöissä. Jätti samalla vahvan kädenjälkensä County Louthin kenttään.
* Nimekkäimpiä alkuperäistöitä: Chantilly (Ranska), Cruden Bay (Skotlanti), Hardelot Les Pins (Ranska), Morfontaine (Ranska), Ravenstein (Belgia)
* Merkittäviä kenttäuudistuksia: Muirfield (Skotlanti), Royal Porthcawl (Wales), Royal Lytham & St Annes (Englanti)
