Nuoren Tiger Woodsin riemukulku vuoden 1997 Masters Tournamentin ylivoimaiseen voittoon säilyy muistoissa pitkään. Myös Woodsin ihonvärin vuoksi, sillä olihan hän ensimmäinen major-voittoon yltänyt musta golfammattilainen.
Ainakin melkein musta. Sillä vaikka Tiger Woodsista on tullut Yhdysvaltain mustan väestönosan golfaava esikuva, hän on itse ensimmäisten joukossa muistuttamassa myös aasialaisesta verenperinnöstään.
Missä ovat kilpagolfin muut mustat? Kysymys on mielenkiintoinen, sillä vuodesta 1964 vuoteen 1987 PGA Tourilla ylsi yhteensä 23 voittoon peräti viisi mustaa golfammattilaista. Sitä mielenkiintoisempi, kun tiedämme, että Tigerin lisäksi PGA Tourilla ei moneen vuoteen ole ollut ainuttakaan mustaa. Vijay Singhiä ei oteta lukuun, sillä tummista kasvoistaan huolimatta hänellä ei ole afroamerikkalaisia juuria.
Shippen lähellä täysosumaa jo 1896
Otetaan pitkä vauhti ja lähdetään hakemaan vastausta kaukaa vuosien takaa.
Mennään ajassa taaksepäin aina vuoteen 1896. Paikka on Shinnecock Hills, jossa pelataan järjestyksessään toista golfin US Openia. Mukana on myös vasta 16-vuotias John Shippen, paikallinen musta, jonka klubin omistaja Willie Dunn on ottanut siipiensä alle tutustumaan lajiin ja kantamaan jäsenten mailoja. Englantilaiset ja skotlantilaiset vieraat ovat tosin uhanneet boikotoida kilpailua, mutta järjestävät osoittavat kiitettävää suoraselkäisyyttä todeten, että kilpailu viedään läpi, vaikka vain Shippen ja intiaaniverinen Oscar Bunn olisivat mukana.
Shippen pelaa ensimmäisen kierroksen hallitsevan mestarin Charles Macdonaldin kanssa. Molemmat tekevät tuloksen 78, ja kaksikko lähtee jaetulta kärkipaikalta ratkaisevalle kierrokselle. Toisella kierroksella Shippen sortuu käyttämään peräti 11 lyöntiä 13. reiällä ja putoaa lopputuloksissa viidennelle sijalle. Historiallinen voitto oli kuitenkin hyvin lähellä. Jos se olisi tullut, olisiko mustien golfareiden tulevaisuus ollut toisenlainen?
Sillä vaikka Shippen osallistui vielä neljään US Openiin ja onnistui nousemaan viidenneksi myös vuonna 1902, mustien oli pitkään vielä vaikeampi löytää paikkansa golfyhteisössä kuin yhteiskunnassa ylipäätään. Golf säilyi valkoisten pelinä. Kuvaavaa on, että erään sosiaalihistorioitsijan mukaan Yhdysvalloissa oli vuonna 1939 yli 5 000 golfkenttää, joista alle 20:een mustilla oli vapaa pääsy.
Oma kilpailukiertue
Golfin huumeluonne ei kuitenkaan katso ihonväriin. Golfkipinän saaneet mustat hioivat taitojaan kaupungin puistoissa tai niiden laitamien laidunmailla. Toki pieni osa pääsi kokeilemaan taitojaan myös varsinaisilla golfkentillä, ennen kaikkea valkoisten caddieinä työskennelleet. Ja suurimmissa kaupungeissa pieni musta keskiluokka perusti kentättömiä golfklubeja, joiden tarkoituksena oli taistella mustien pelimahdollisuuksien puolesta.
Niinpä 1920-luvun kuluessa syntyi ajatus myös oman kilpasarjan käynnistämisestä. Liikkeelle lähdettiin perustamalla United States Colored Golf Association, joka myöhemmin lyhensi nimensä United Golf Associationiksi. Mustat golfinpelaajat olivat saaneet oman etujärjestönsä, ja ensimmäinen kansallinen mestaruuskilpailu, Negro National Open, pelattiin vuonna 1926.
On sanottu, että The National oli hyvin paljon muutakin kuin pelkkä golfkilpailu. Lahjakkaimmat pelaajat kokoontuivat kilpailussa yhteen osoittaakseen solidaarisuuttaan, kannustamaan toisiaan ja vahvistamaan uskoaan intohimonsa oikeutukseen.
The National ja koko UGA:n kilpailukiertue koki komeimman kukoistuksensa toisen maailmansodan vuosista 1950-luvun lopulle ulottuvana ajanjaksona. Mustat olivat taistelleet rintamalla valkoisten rinnalla, mikä oli pudottanut suomut monen valkoisen silmiltä. Mustien integraatio alkoi vauhdittua, ja se toi myös golfin entistä useampien ulottuville. Pelimahdollisuudet rajoittuivat kuitenkin etupäässä pohjoisiin osavaltioihin ja kunnallisiin kenttiin, joilla mustille oli usein varattu tietty aika päivästä tai jokin viikonpäivä.
Kilpaileminen ei ollut helppoa. Usein oli työn takana löytää golfklubi, joka suostui ottamaan joukon mustia viikonlopuksi kenttäänsä kiertämään. “Teikäläisiä ei haluta tänne kovin monta yhdellä kertaa”, sanoi eräänkin klubin edustaja suoraan. Eivätkä ongelmat loppuneet siihen, sillä vain murto-osalla pelaajista oli käytössään auto pelipaikkakunnalle hankkiutuakseen. Myöskään hotelleihin tai motelleihin ei mustilla ollut asiaa tai yksinkertaisesti varaa, mikä aiheutti omat ongelmansa. Keskikesällä pelaajat viettivätkin usein yön autoissa tai taivasalla – ellei poliisi tai joku muu häätänyt heitä tiehensä. “Suurin pelon ja huolen aihe oli aina se, missä yönsä viettää”, on mm. Porter Pernell kuvannut tilannetta niinkin myöhään kuin 1960-luvulla.
Näiden vuosien mustia golfsuuruuksia olivat vasen käsi alempana pelannut Howard “Butch” Wheeler, elegantti Ted “Rags” Rhodes ja ehkä suurimpana kaikista Charlie Sifford, joka vei viisi peräkkäistä The Nationalia nimiinsä vuosina 1952-1956.
Suurinta yleisönsuosiota nautti kuitenkin raskaansarjan maailmanmestarina kansallissankariksi noussut Joe Louis. Hän sai toisen maailmansodan aikoihin niin vakavan golfkärpäsen pureman, että valmentajan oli tiukasti ryhdyttävä säännöstelemään valmennettavansa pelaamista. Rajoitteista huolimatta Louisista kehittyi varteenotettava amatööri, joka vuonna 1951 ylsi unelmaansa ja voitti The Nationalin amatöörisarjan.
Siffordista ensimmäinen PGA:n jäsen
PGA Tourilla mustien kilpapelaajien parhaimmiston edesottamuksia alettin vähitellen seurata levottomin mielin. Lopulta kaudella 1943 kiertueen sääntöihin tehtiin lisäys, jonka mukaan jäseniksi saattoivat päästä vain valkoisen rodun edustajat. Ovet sulkeutuivat mustilta pelaajilta lukuun ottamatta kilpailuja, joiden sponsorit sallivat myös mustien osanoton. Kun mustat alkoivat nostaa syytteitä kansalaisoikeuksien rikkomisesta, PGA Tour aloitti käytännön, jonka mukaan kilpailuihin otettiin pelaajia ainosastaan kutsujen perusteella.
Tilanne alkoi parantua vuonna 1952, kun Joe Louis ja kuuluisa lehtimies ja radiopersoona Walter Winchell nostivat äläkän eräiden mustien pelaajien sulkemisesta San Diego Openista, vaikka nämä olivat selvittäneet karsinnan. Pelaajat alkoivat saada pelioikeuksia, mutta eivät vähään aikaan pääsylupaa pukuhuoneisiin.
Kun muutama vuosi oli kulunut, Ted Rhodes ja ennen kaikkea Charlie Sifford onnistuivat pelaamaan jo varsin kattavan kauden keskilännessä ja itäisten valtioiden alueella. Syksyyn 1961 tultaessa PGA:n selvästi syrjivä politiikka oli saanut jo siinä määrin kiusallisia piirteitä, että sääntölisäys poistettiin – kaikessa hiljaisuudessa.
Charlie Sifford oli 38-vuotias siinä vaiheessa, kun hänet hyväksyttiin PGA of American jäseneksi. Ongelmat eivät kuitenkaan olleet ohi. Kun hän sai ensimmäisenä mustana kutsun etelävaltioiden puolella pelattavaan Greater Greensboro Openiin, paineet olivat kovat. Joukko katsojia seurasi häntä miltei koko ensimmäisen kierroksen ajan huudellen uhkauksia ja häiriten hänen keskittymistään pallon ääressä. Sifford, joka myöhemmin on tunnustanut pelänneensä henkensä edestä, sijoittui neljänneksi ja jatkoi järkyttyneenä mutta helpottuneena matkaansa kiertueen seuraavaan etappiin Houstoniin – vain saadakseen kuulla, ettei hänen annettua osallistua kilpailuun.
Sifford on myös avoimesti puhunut siitä, mitä oli pelata mustana valkoisten keskellä. “Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö saamani kohtelu olisi heijastunut siihen, kuinka pelasin. En milloinkaan tuntenut oloani rennoksi kentällä.”
Kaksi kilpailua PGA Tourilla voittaneen Siffordin taaksepäin katseluun sisältyy myös annos katkeruutta. ”En vieläkään voi olla ajattelematta, kuinka hyvä minusta olisi tullut jos minulla olisi ollut samat mahdollisuudet pelaamiseen ja harjoitteluun kuin valkoisilla ammattilaisilla uransa huipulla. Kukaan ei ole nähnyt parhaita kierroksiani, sillä minulle ei suotu mahdollisuutta niiden pelaamiseen. Olen antanut koko elämäni golfille, eikä ole olemassa sanoja kuvaamaan sitä tuskaa jota koen sen tosiasian edessä että en koskaan tule tietämään kuinka hyvä minusta olisi voinut tulla.”
Augusta valloitettiin 1975
Siffordin vanavedessä ja hänen rinnallaan PGA Tourilla pääsivät kynsiään näyttämään mm. Pete Brown, Lee Elder, Jim Dent, Calvin Peete ja Jim Thorpe. Dentiä lukuun ottamatta kaikki ylsivät myös vähintään yhteen osakilpailuvoittoon. Kaiken kaikkiaan niitä tuli vuodesta 1964 vuoteen 1986 yhteensä 23, keskimäärin tarkalleen yksi kutakin kautta kohti. Mustat golfammattilaiset olivat säännöllisesti parrasvaloissa, ja heidän läpimurtoaan säesti Nancy Lopezin, Lee Trevinon ja Chi Chi Rodriquezin kaltaisten vähemmistökansallisuuksista ponnistaneiden valovoimaisten tähtien esiinmarssi.
Pullat tuntuivat olevan hyvin uunissa. Eivät kuitenkaan niin hyvin, etteikö esimerkiksi mustan pelaajan ensiesiintyminen Masters Tournamentissa olisi ollut työn ja tuskan takana. Vuonna 1973 oltiin lähellä, kun kaksi kongressin jäsentä teki kilpailua johtaneelle Clifford Robertsille aloitteen Lee Elderin kutsumisesta mukaan. Elder oli pelannut kuusi hyvää kautta ja oli PGA Tourin rahalistalla 31. tilalla.
Ehdotus hylättiin, ja Elder itse purki turhautumistaan lehdistössä: ”Masters muutti sääntöjään voidakseen sulkea mustat ulos kilpailusta.” Ja vuotta myöhemmin: ”En halua kutsua vain sen vuoksi että olen musta. En halua, että minua ajatellaan mustana pelaajana. Haluan olla yksi pelaaja muiden joukossa.”
Vuoden 1974 Elder kuitenkin voitti Monsanto Openin ja sai pelioikeuden seuraavan vuoden Mastersiin. Hänestä tuli hetkessä puheenaihe. Ja samalla hän joutui kantamaan harteillaan taakkaa siitä tietoisuudesta, että kokonaisen kansanosan katseet ovat suuntautuneet häneen. Ja tunteesta, että hänen edesottamuksistaan riippuu, millaisen käsityksen suuri yleisö saa kilpagolfia pelaavista mustista.
Mastersin alla Elderin kasvot tulivat tutuiksi television puheohjelmista ja useiden aikakauslehtien kansista. Myös virkakautensa juuri aloittanut presidentti Ford halusi laittaa lusikkansa soppaan ja pelasi muutaman kierroksen Elderin kanssa.
Itse kilpailussa Elder oli hermostunut ja päässä takoi vain ajatus siitä, että hän ei saisi olla häpeäksi rotuveljilleen ja -siskoilleen. Cut jäi kierrostuloksin 74-78 neljän lyönnin päähän.
Kuriositeettina mainittakoon, että Elderin Masters-ensiesiintymisen jälkeisenä vuonna Euroopan puolella hieraistiin silmiä, kun afrikkalainen Vincent Tshabalala tuli ja voitti Ranskan avoimet. Ehkä tämä oli esimerkki sellaisesta kaaosteorian perhosefektistä, josta huomattavasti myöhemmin alettiin puhua.
Mihin jäi Tiger-ilmiö?
Kun Tiger Woods vuonna 1997 piti voittopuhettaan Augusta Nationalissa, hän muisti Elderiä, Charlie Siffordia ja Ted Rhodesia, joiden hän sanoi raivanneen itselleen tietä kunniaan.
Elder oli kilpailun kestäessä seurannut tapahtumia kentän laidalla “niin ylpeänä, että rinta sojotti kaarella”. Ja kilpailun jälkeen hän luonnehti Woodsia “sillaksi menneen ja tulevan välillä”.
Vaikka Woodsin panos on suuresti lisännyt mustien golfia kohtaan tuntemaa kiinnostusta ja vaikka monet nuoret ovat nähneet hänessä roolimallin, tuo tulevaisuus ei kilpagolfissa ole ollut sitä, mitä Elder yhdeksän vuotta sitten kuvitteli sen olevan. Tiger Woods on yhä ainoa musta PGA Tourilla, ja vanhat konkarit alkavat väistyä myös Champions Tourilta.
Mistä kehitys ja nuorten iskukykyisten pelaajien puute johtuu? Yhtenä tärkeimmistä syistä on nostettu esiin caddiekulttuurin katominen. Mustat eivät yksinkertaisesti enää löydä golfkentille kuten ennen. Golfautojen käyttöönotto on vauhdittanut kehitystä, ja osaltaan on kyse myös vanhojen yhteiskuntarakenteiden murtumisesta ja valkoisten kantamasta huonosta omastatunnosta. Vaikka mustia yhä olisi tarjolla paeveluammatteihin, heidän palveluksiaan ei välttämättä haluta käyttää, koska sen pelätään lyövän rasistisen leiman työn tarjoajiin. Toisaalta monet mustat nuoret ovat itse kääntämässä selkäänsä monille perinteisille palveluammateille, joita he pitävät eräänlaisina orjuuden jäänteinä.
Golf ei myöskään ole aivan sitä, mitä mustat nuoret ovat tottuneet harrastukseltaan odottamaan. Amerikkalainen jalkapallo, koripallo ja baseball ovat yhä huomattavasti kovempia juttuja Tiger-ilmiöstä huolimatta.
Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Esimerkiksi kaupunkinuorille suunnattu First Tee -ohjelma on antanut ensikosketuksen golfiin jo kymmeniin tuhansille vähemmistöön kuuluville. Ehkä näissä nuorissa on myös mustan golfin tulevaisuus. Toisaalta lisääntynyt vauraus on tuonut entistä suuremman joukon mustia aikuisia golfkentille. National Golf Foundationin tilastojen mukaan mustien golfareiden määrä Yhdysvalloissa on kasvanut 47 prosentilla vuodesta 1997 vuoteen 2003. Jos ja kun tämä joukko alkaa löytää tiensä myös perinteisesti valkoisina linnakkeina pysytelleisiin country clubeihin, seuraava sukupolvi voi tietää uutta läpimurtoa mustien pelaajien parhaimmistolle. Tosiasia nimittäin on, että myös valtaosa valkoisista golfhuipuista kasvaa Yhdysvalloissa nimenomaan yksityisklubeilla.
Tosin yksi askel huomispäivän mustien on vielä kyettävä ottamaan. Se on kilpauran rakentamisessa tärkeässä asemassa olevien sponsoreiden löytäminen. Siinäkin onnistuminen on paljossa kiinni yleisen henkisen ilmapiirin kehittymisestä seuraavien kymmenien vuosien aikana.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Suomen Golflehdessä
