Pöytälaatikosta löytyy joskus mukavia yllätyksiä. Vaikkapa valmiiksi kirjoitettuja juttuja ja juttujen aihioita.
Vastaan tuli kaksi taulukkoa, joiden avulla olin yrittänyt selvittää itselleni menestyksen salaisuutta PGA Tourin kauden 2014 tilastojen valossa. Aineisto ei siis enää ole täysin ajan tasalla, mutta lainalaisuudet tuskin ovat suuremmin muuttuneet, pelaajien nimet kylläkin. Siispä rohkaistuin julkaisemaan tulokset vasta nyt lähes vuosi alkuperäistä ajatusta myöhemmin. Jos kysyt Rolling Stonesin tavoin ”Who wants yesterday’s papers”, juttu ei kenties ole sinua varten.
Ensimmäisessä taulukossa vertailin yhdeksän alhaisimman kierroskeskiarvon kaudella saavuttaneen pelaajan pelin osa-alueita keskenään. Tarkasteltavana oli viisi muuttujaa. Yksikkönä oli pelaajien sijoittuminen kussakin tilastokategoriassa. Taulukko näytti tältä.
Oma huomioni kiinnittyy siihen, että esimerkiksi Dustin Johnsonin ja Bubba Watsonin kaltaisten pelaajien profiilit näyttävät kuin samasta puusta veistetyiltä. Kun vertaa kaksikkoa avauslyönneissä tasoitusta antavaan Jim Furykiin, huomaa, että pelit ovat kuin eri maailmasta. Tämä on tervetullut muistutut siitä, että golfissa voi menestyä monella eri tavalla, omiin vahvuuksiin tukeutuen.
Matt Kucharin peli muistuttaa paljon Jim Furykin peliä. Ero syntyy lähinnä siitä, että up and downeissa maailman huippua oleva Furuk ei saa palloa yhtä hyvin uppoamaan pitemmältä matkalta. Charles Howell III:n kausi puolestaan olisi ollut vieläkin parempi, jos putteri olisi toiminut yhtään paremmin; ja Jimmy Walkerin, jos pallon olisi saanut parhaiden lähipelaajien tavoin griinin ulkopuolelta yhdellä putilla sisään. Nämä vain nostoina. Kukin voi tehdä lisää johtopäätöksiä – sikäli kuin uskoo aineiston antavan siihen eväitä.
Toinen mieltäni askarruttanut seikka oli kysymys siitä, millaisia tekijöitä löytyy kiertueen pisimpien draivien taustalta. Onko kovaa lyöminen tarpeeksi? Onko pisimpien lyöntien takana aina sama resepti?
Poimin taulukkoon joukon kiertueen pitkälyöntisimpiä ja muuten hyvin menestyneitä pelaajia. Millaisia eroja löytyy? Pitkälyöntisimmät löytyvät vaaka-akselin vasemmasta reunasta.
Ensimmäisenä pistää silmään, kuinka suuria eroja pitkälyöntisten pelaajien välillä on alakierteen määrässä. Esimerkiksi Rory McIlroyn draiveissa oli kaudella 2014 poikkeuksellisen vähän kierrettä, Brooks Koepkan draiveissa sen sijaan hyvin paljon. Charles Howell III erottautuu muista pitkälyöntisistä puolestaan draivien matalalla lakikorkeudella.
Vaaleansinistä ja keltaista palkkia vertailemalla voi vielä tarkastella kysymystä siitä, kuinka paljon kukin pelaaja saa tuottamastaan mailanpään nopeudesta irti.
Taulukon tulkinta jää pakostakin vain suuntaa-antavaksi. Pelaajien tekniikan ohella tulokset ovat riippuvaisia heidän käyttämistään välineistä. Kierteen määrään voidaan vaikuttaa esimerkiksi pallon valinnalla. Myös draiverin nostokulma, sen painonjakauma ja lapakulma vaikuttavat tuloksiin, samoin varren ominaisuudet. Tämä on palapeliä, johon jokaisen huippupelaajan on oman tiiminsä kanssa otettava kantaa omassa välinestrategiassaan – ainakin silloin, kun pelaaja on itse halukas vaivaamaan päätään tällaisilla asioilla.
Pääkuva: PGA Tourin tilastosivuilta löytää vastauksen moniin kysymyksiin, joita ei edes hoksaa kysyä.
