Tiiaustikut ovat vähäinen mutta olennainen osa modernia golfia.
Toisin oli ennen. Pitkälle 1800-luvulle asti tiiaustikkuja ei ollut olemassa, ei myöskään erityisiä avauslyöntipaikkoja.
Ensimmäiset kirjoitetut golfin säännöt vuodelta 1744 sanoivat, että seuraava reikä on aloitettava mailanmitan sisällä juuri pelatusta reiästä ja että ”Your Tee must be upon the Ground”.
Vähitellen etäisyys reiästä kasvoi kahteen, sitten neljään mailanmittaan.
Vasta vuonna 1875 Old Tom Morris otti St Andrewsin Old Coursella käyttöön erityiset erikseen merkityt tiiauspaikat.
Perinteinen tapa helpottaa pallon pelaamista avauksissa oli tiiata pallo pienen hiekasta tehdyn keon päälle.
Samalta vuodelta peräisin olevissa Royal & Ancient Golf Clubin säännöissä todetaan näin:
”Pallo on tiiattava vähintään kahdeksan ja enintään kahdentoista mailanmitan päähän reiästä, paitsi silloin kun erityinen paikka avauslyöntejä varten on osoitettu…”
Siirtymien pituutta reiältä toiselle ei noina aikoina voinut valittaa!
Perinteinen tapa helpottaa pallon pelaamista avauksissa oli tiiata pallo pienen hiekasta tehdyn keon päälle. Usein hiekka kaivettiin juuri pelatun reiän pohjalta, mikä luonnollisesti ei ollut omiaan pitämään huolta reiän reunojen hyvästä kunnosta. Niinpä moni kenttä otti käyttöön erityiset ”tee boxit”, hiekalla täytetyt laatikot tiin rakentamista varten.
Kaikki eivät apukeinoja kaivanneet. Esimerkiksi Allan Robertson, 1800-luvun keskivaiheiden ykköspelaaja, ei tiitä tarvinnut. Modernin golfopetuksen isänä pidetty Horace Hutchinson, kaksinkertainen Amateur Champion, kuvasi Robertsonia näin:
”He used no sand for a tee, and when playing against the wind he would place his ball on the backward slope, and, picking it up clean, would make it skim along, ’to cheat the wind’, until it ultimately rose, swallow-like, before dropping from the carry.”
Hiekkatiin rakentaminen oli usein sottaista touhua, minkä vuoksi avuksi kehitettiin monenlaisia muotteja, jotta ”hiekkakakkujen” leipominen olisi sujunut mahdollisimman kivuttomasti. Vettä ja pyyhkeitäkin oli yleisesti tarjolla käsien puhdistusta varten.
Helpompikin tapa täytyi olla olemassa, alkoivat monet mietiskellä 1800-luvun lopulle tultaessa. Kokeiluja tehtiin korkkisilla, paperisilla ja kumisilla uusiokäytettävillä, mukana kulkevilla, kehitelmillä.
Ensimmäinen tiedossa oleva patentti myönnettiin skotlantilaisille William Bloxomille ja Arthur Douglasille. Heidän ratkaisunsa oli litteä kuminen levy, jonka yhteen kulmaan oli sijoitettu kannatin palloa varten. Se näytti tältä:
1890-luvulta lähtien tiimarkkinoille alkoi tulla monenlaisia tikkumaisia vaihtoehtoja. Lopullisen läpimurron ne tekivät kuitenkin vasta 1920-luvulla, kun yhdysvaltalainen William Lowell alkoi aggressiivisesti markkinoida nykyisen kaltaisia puisia tiitä. Patentti saatiin 1928, useita vuosia myyntiponnistelujen aloittamisen jälkeen. Tii sai nimenkin, ”Reddy Tee”. Apuna tunnetuksi tekemisessä oli muun muassa Walter Hagen, joka jätti tiitikkuja jälkeensä näytösotteluissa ympäri maata kiertäessään.
Sittemmin on käynyt ilmi, että yhdysvaltalainen George Grant, Harvardissakin professorina vaikuttanut hammaslääkäri, oli jo vuonna 1899 patentoinut oman versionsa puusta valmistetusta ja piikkimäisestä tiistä.
Muovi oli 1900-luvun loppupuolella pitkään suosittu tiimateriaali, ja on monilla markkinoilla yhä. Ekologisesti ajatteleva valitsee puiset tiit tai, kaikkein parhaassa tapauksessa, biohajoavat tiit. Suomesta sellaisia on poikkeuksellisen helppo löytää. Kentänhoitajatkin kiittävät.
Mitä nykysäännöt sanovat tiistä? Lähinnä sen, että pituutta ei saa olla neljää tuumaa eli 10,16 senttiä enempää. Tii ei myöskään saa osoittaa pelisuuntaa eikä vaikuttaa ominaisuuksillaan pallon lentoon.
Silti tiillä voi olla hyvinkin suuri vaikutus pallon lentorataan. Varsinkin nykyisillä suuritilavuuksisilla draivereilla lyötäessä tiin korkeus vaikuttaa osaltaan siihen, millaisessa kulmassa pallo irtoaa lavasta ja millaisen määrän kierrettä osuma synnyttää.
Tiiaa oikein
Millainen on sopiva tiin korkeus? Vastaus voi olla vain suuntaa-antava niin kuin golfissa usein. Parhaiten toimiva korkeus on riippuvainen jossakin määrin pelaajan käyttämistä välineistä ja ennen kaikkea pelaajan yksilöllisestä tekniikasta, varsinkin siitä kulmasta jolla lapa tulee palloon. Lisäksi tiin korkeutta on hyvä oppia säätämään olosuhteiden, etenkin tuulen, ehdoilla.
Tiin korkeus vaikuttaa osaltaan siihen, millaisessa kulmassa pallo irtoaa lavasta ja millaisen määrän kierrettä osuma synnyttää.
Nykyisillä draivereilla nyrkkisääntö on se, että vähintään puolet pallosta saa lyöntiin lähdettäessä olla lyöntipinnan yläreunan yläpuolella. Sellaisiakin tutkimuksia on tehty, joiden mukaan varsinkin korkealla tasoituksella pelaavat yltävät pisimpiin draiveihin silloin, kun lähes koko pallo on lyöntipinnan yläpuolella. Selittävänä tekijänä on ihantellinen nostokulma ja sopivan vähäinen määrä kierrettä.
Hybrideihin ja väyläpuihin siirryttäessä tiiauskorkeus madaltuu niin että sopiva tiin korkeus on noin sentti maanpinnasta. Pitkille raudoille riittää noin puolet tästä, ja lopulta lyhyillä raudoilla avattaessa pallo on sopivasti tarjolla kun vain tiin leveä pää nousee maasta esiin. Korkeus voi tosin olla suurempikin silloin, kun heinä tiiauspaikalla on pitkää. Tavoitteena on mahdollisimman puhdas osuma, jossa lyöntipinnan ja pallon väliin ei jää mitään ja jossa pallo lähtee mahdollisimman kitkattomasti matkaan.
Tarvitaanko tiitä aina ollenkaan? Ei välttämättä. Jotkut aktiiviharrastajat lyövät avauksensa lyhimmillä par kolmosilla mieluummin suoraan maasta, mutta ammattilaiskentillä tämä on varsin harvinaista. PGA Tourilla tosin voi joskus nähdä pelajaan iskevän kantapäänsä maahan ja käyttävän näin syntynyttä kohoumaa pallon alustana. Ja Laura Davies on jo vuosia lyönyt draiviin valmistautuessaan wedgensä terävästi maahan luonnonvaraisen tiin rakentamiseksi. Kenttämestarit tuskin toivovat tällaisen käytännön yleistyvän.
