Miksi golfpallo ei enää kellu?
Tai kelluuhan se, jos tarkasteluun otetaan myös erikoisvalmisteiset rangepallot. Mutta enää pelaajilla ei ole mahdollisuutta valita pallotyyppiä oheisen sarjakuvaruudun tapaan.
Vesirei’illä taskusta tai bägin uumenista vedettiin usein esiin kelluva pallo, varmuuden vuoksi.
Tilanne oli toinen 1920-luvun lopulle asti. Vesirei’illä taskusta tai bägin uumenista vedettiin usein esiin kelluva pallo, varmuuden vuoksi. Ja esimerkiksi oman aikansa parhaita pelaajia menestyksellisesti haastanut Max Behr, golfarkkitehtinakin tunnettu, pelasi vielä vuoden 1929 U.S. Amateurin ja Open Championshipin ”floaterina” tunnetulla pallolla.
Behr jatkoi lobbaustaan kelluvan pallon puolesta 1930-luvun suuren laman jälkeen. Lopulta hän antoi vuonna 1939 periksi sen jälkeen kun hänen esityksensä kelluvan pallon standardisoimiseksi ei saanut kannatusta USGA:n kokouksessa kesällä 1937.
Behr oli sitä mieltä, että avauslyönneissä pitemmälle lentävä raskaampi pallo antoi kohtuuttoman edun fyysisestä ylivoimasta. Kevyempi pallo antaisi enemmän painoa henkilökohtaiselle taidolle.
Britteinsaarilla aikakauden suurpelaajista J.H. Taylor oli jo aiemmin kantanut huolta samasta asiasta. Vuosisanvaihteessa yleistynyt kumiytimellinen niin sanottu Haskell-pallo oli varhaisempia pallotyyppejä keskimäärin painavampi ja omiaan helpottamaan peliä esimerkiksi tuulessa pelattaessa.
Taylor kirjoitti The Timesiin avoimen kirjeen, jossa sanoi lisääntyneen painon ”olevan virhe, josta R&A:n sääntötoimikunta saa ottaa syyt niskoilleen”. Taylorin mukaan kelluvuus olisi hyvä kriteeri pallon standardisoimisessa.
”Meidän pitäisi olla pakotettuja oppimaan ja uudelleenoppimaan taito kontrolloida pallon lentoa kaikenlaisissa tuulissa ja olosuhteissa. Se on golfissa perustavaa laatua oleva kyky, taito joka nyt on kokonaan kadotettu, koska sen käytölle ei enää ole tarvetta.”
Kirjoitus herätti lehtien palstoilla kiivaan väittelyn puolesta ja vastaan. Palloja valmistavat yritykset olivat saada halvauksen. Harry Vardon kallistui Taylorin näkemysten kannalle. Hän kirjoitti, että säännöissä tulisi asettaa rajat pallon lento-ominaisuuksille.
Myös USGA pohti 1920-luvulla aikansa mahdollisuutta ”voimagolfin” kitkemiseen. Vuonna 1930 esiteltiinkin uusi pallostandardi, jossa suurimmaksi sallituksi painoksi ilmoitettiin 43,94 grammaa. Sääntö oli kuitenkin voimassa vain vuoden 1931, koska palloa pidettiin liian epävakaana tuulessa ja viheriön pinnalla.
Sääntö oli voimassa vain vuoden 1931, koska palloa pidettiin liian epävakaana tuulessa ja viheriön pinnalla.
Yhteismitallisen pallon etsimisestä tuli pitkä prosessi. USGA ja R&A kulkivat kymmeniä vuosia omia polkujaan ennen kuin pallon minimikoko ja maksimipaino saatiin yleismaailmallisesti vakiinnutetuiksi. Matkan varrella löydettiin myös keinot määrittää rajat pallon kimmoisuudelle, myöhemmin myös sen muille lento-ominaisuuksille.
Kelluvan pallon käyttäminen pelissä olisi sääntöjen valoissa edelleen mahdollista. Mutta se merkitsisi melkoisen tasoituksen antamista muille pelaajille. Kaiken lisäksi R&A:n ja USGA:n säännönmukaisten pallojen listalta ei löydy ainuttakaan kelluvaa palloa.
Vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla pelissä oli monenlaisia palloja. Guttaperkkaisten pallojen pintakuviointi oli hyvin yksilöllistä, ja viimeisten höyhentäytteisten pallojen räätälöinnissä nähtiin myös suurta vaivaa. Osa pelaajista varautui esimerkiksi tuuliseen keliin upottamalla höyhenten sekaan lentoa vakauttavia lyijyhauleja.
Höyhenpallojen paino vaihteli pyöreästä 40 grammasta noin 48 grammaan, guttaperkkapallojen välillä 40,5–45 grammaa. Nykypallon suurin sallittu paino on 45,93 grammaa. Osa guttaperkkaisista ja höyhentäytteisistä palloista kellui. Jälkimmäisissä paino riippui luonnollisesti myös höyhenten itseensä imemän kosteuden määrästä.
Ensimmäiset Haskell-pallot olivat varsin suuria ja kevyitä – ja kelluvia – mutta 1900-luvun alussa painoa lisättiin säännöstelyn puuttuessa. Enimmillään se oli noin 49 grammaa.
Kelluvuus on tietysti vain sivujuonne siinä varsinaisessa tarinassa: tiheydeltään kasvaneiden pallojen entistä paremmissa lento-ominaisuuksissa. Guttaperkkaisten pallojen katsotaan yleisesti kasvattaneen lyöntipituuksia noin 20 metriä ja kumiytimellisen pallojen vielä toiset 20 metriä lisää.
Kehitys on johtanut kenttien pitenemiseen ja kierrosaikojen kasvamiseen. Taidon merkitys on vähentynyt, mikäli vanhoja mestareita on uskominen. Eikä vesireiällä voi enää hamuta taskunpohjalta ”floateria” epävarmuuden iskiessä tajuntaan.
