Golf on ollut toistuva aihe useiden yleisaikakauslehtien kansissa 1800-luvun lopulta lähtien. Millaista golfkuvaa kansikuvat ovat rakentaneet?
Saturday Evening Postin, aikansa luetuimman yhdysvaltalaisen aikakauslehden, syyskuisessa kansikuvassa vuodelta 1919 liikemies on sulkemassa työhuoneensa ovea golfbägi selässä. Näemme taustalla työpöydän ja sen yläpuolella huoneentaulun ”Do It Now!”
Liikemies luo lukijaan merkitsevän katseen hymyssä suin. Leuan alta pilkistää oveen kiinnitetty viestilappu: ”Gone on important Business”.
Saturday Evening Post oli ohjelmallisesti oman aikansa yhdysvaltalaisen arjen, sen arvojen ja ihanteiden, kuvaaja. Kansikuvilla oli mielikuvien vahvistamisessa ja niiden muokkaamisessa tärkeä rooli.
Kun katsomme Norman Rockwellin, 1900-luvun maineikkaimman kansitaiteilijan, kuvaa liikemiesgolfarista, on paikallaan kysyä, millaisen viestin golfista kansi välittää.
Olisiko kyse ainakin osittain niin sanotusta amerikkalaisesta unelmasta? Mahdollisuudesta valita työpöydän ja golfkentän välillä? Kovin moni tuskin ajattelee tai ajatteli, että kuva jollakin tavoin ilkkuisi lajille tai olisi kriittinen kannanotto lepsuun työmoraaliin liittyen.
Aihe voi vaikuttaa ahtaan kliseiseltä, mutta golf kytkeytyy kuvassa kuitenkin monella tavalla niin sanotun hyvän elämän ideaan, keski- tai yläluokkaisiin etuoikeuksiin. Se edustaa enemmän kuin itseään, soittelee kelloja katsojan tajunnassa.
Tämä on yhteinen nimittäjä niille golfaiheisille kansille, joita yhdysvaltalaisissa aikakauslehdissä 1800-luvun lopulta lähtien julkaistiin. Suhtautuminen golfiin on vähintäänkin hyväntahtoista, usein jopa ihannoivaa. Silloinkin kun aihe liittyy tavalla tai toisella golfia kohtaan tunnettuihin ennakkoluuloihin, kuvittaja pyrkii yleensä kääntämään asetelmän mahdollisuuksien mukaan lajin eduksi.
Joskus on vaikea sanoa, kummalle puolelle punnukset katsojan mielessä asettuvat. The New Yorkerin kannessa elokuussa 1959 golfari nostaa palloaan golfkentän viereiseltä hautausmaalta. Katse osuu hautakiven tekstiin. ”Spent not His Life in Idle Play” (”Ei tuhlannut elämäänsä joutilaasti pelaillen”).
Golfaiheiseen saattoi pitkään törmätä lähes jokaisen asemansa vakiinnuttaneen aikakauslehden kannessa. Hyvä esimerkki on ensimmäisenä julkaisuna miljoonan tilaajan rajan ylittänyt Ladies’ Home Journal. Golf oli vakioaihe myös Puckin, Collier’sin ja Lifen kaltaisissa maineikkaissa julkaisuissa.
Aiheet ulottuvat hole in one -riemusta golfin koukuttavuuteen. Monissa kuvissa pelaajan itsehillintä on koetuksella. Joissakin pelaaja venyttelee sääntöjen rajoja. Hyvin monissa aiheissa golfin voidaan katsoa liittyvän uudenlaiseen naiskuvaan, vapauteen tarttua elämään omilla ehdoilla. Toistuva aihe on myös idyllinen parisuhde yhteisen harrastuksen ehdoilla, samoin kun golfin sopusuhtaiselle avioliitolle joskus heittämät paineet.
Monessa tapauksessa kannet ovat suorastaan pontevia lajin puolesta pidettyjä myyntipuheita. Golfin tunnetuksi tekemisessä ja lajin julkikuvan rakentamisessa laajalti levinneillä yhdysvaltalaisilla yleisaikakauslehdillä on ollut suuri merkitys, kilpagolfia myöten. Niiden lajista välittämän kuvan perusteella golfin voi katsoa olevan yhteisesti jaettu osa amerikkalaista perintöä – ainakin sille keskiluokalle, jota valtaosa lukijoistakin edustaa. Varsinaista elitismiä ”valkoisen anglosaksisen protestantismin” hengessä golfaiheet eivät edusta, vaikka esimerkiksi afroamerikkalaisuus loistaa poisaolollaan.
Monessa tapauksessa kannet ovat suorastaan pontevia lajin puolesta pidettyjä myyntipuheita.
Komeimman jatkumon golfaiheisissa kansissa on luonut The New Yorker, yksi maailman johtavista, laadukkaimmista ja monipuolisimmista aikakautisista julkaisuista. Lehti perustettiin helmikuussa 1925, ja jo samana keväänä lehti julkaisi ensimmäisen golfaiheisen kantensa. Tähän mennessä kansiaihe on saatu golfista ainakin 40 kertaa. Tiheimmin laji oli esillä 1950-luvulla, jonka aikana golfkansia oli kahdeksan, yksi enemmän kuin 1930-luvulla. 1970-luvullakin golfkansia julkaistiin vielä kuusi.
The New Yorkerin kansien voi sanoa antavan golfista kaikkein monipuolisimman kuvan. Joskus mukana on myös annos todenmukaisuutta. Esimerkiksi toukokuisessa vuoden 1930 kannessa golfin harrastaja istuu metrovaunussa golfbägi jalkojensa välissä. Kanssamatkustajan ilmeessä lamakauden keskellä taitaa olla annos ylenkatsetta. Ikkunasta näky laiturin seinällä nimi Van Cortland Park. Pohjoisessa Bronxissa sijaitseva Van Cortlandin golfkenttä sattuu olemaan Yhdysvaltain vanhin kunnallinen kenttä. Metroasema löytyy kentän kyljestä. Täällä golfia ovat pelanneet mm. sellaiset takavuosien urheilusuuruudet kuin Babe Ruth ja Joe Louis.
Suomalaisissa medioissa golf on kansiaiheena ollut huomattavasti harvinaisempi näky. Syitä ovat mitä ilmeisimmin lajin pitkään jatkunut hidas kasvu ja toisaalta voimakkaimpien kasvuvuosien aikana lajiin joillakin tahoilla isketty ja suuren yleisön mielipiteitä jakanut rahapelin leima. Golfin ei ole katsottu olevan sellainen houkutteleva tai edes neutraali aihe, jolla esimerkiksi irtonumeroita myytäisiin. Poikkeuksia toki on.
Leila Kalliala, lyöntipelin Suomen mestari vuodelta 1975, ehti ennen Me Naiset -lehden päätoimittajaksi ryhtymistään raivata golfille tilaa Viikkosanomissa. Elokuun 1954 kansikuvassa näemme juniori-ikäisen tytön svingin loppuasennossa Talin viimeisen reiän rinteessä. Kuvatekstin mukaan ”golf ei ole vain vanhojen herrojen urheilua”.
Myös Uusi Kuvalehti tarttui golfiin vuoden 1957 elokuisessa kansikuvassa. Se johdatteli aukeaman laajuiseen kuvapainoitteiseen juttukokonaisuuteen. Tekstin loppunousu kertoo omaan kieltään lajikulttuuriin vieraudesta kirjoittajalle:
”Meillä golf kulkee yhä lapsenkengissään. Muutamia nuoria ja kehityskykyisiä pelaajia on kuitenkin nousemassa luotettavaan kuntoon, ja heistä voimme odottaa kelpo kamppailijoita ainakin pohjoismaisille markkinoille.”
Yleisaikakauslehtien golfaiheisten kansien kulta-aika osuu piirroskansien valtakauteen. Ehkä sekin on yksi syy siihen, että piirroskansia vain vähän hyödyntäneissä kotimaisissa julkaisuissamme golf ei ole innoittanut suunnittelijoita. Piirtäjän pöydällä mielikuvitus tuntuu usein liikkuvan kahleettomammin kuin kameran takana. Vapauksiakin on enemmän.
Saturday Evening Postin ja The New Yorkerin piirroskansista rakentuu vuosikymmenien saatossa upea kokonaisuus. Parhaat kannet ovat taidetta sanan puhtaimmassa merkityksessä, vaikka ne varsinkin Saturday Evening Postissa suurelta osin rakentavatkin amerikkalaista kuvastoa ihannoidussa valossa. Ikävä kyllä golfaiheet eivät yleensä yllä puhuttelevimpien töiden tasolle.
