Helsingin Sanomista on tänään voinut lukea, että terveilläkin aikuisilla on vaikeuksia satiirin ymmärtämisessä.
Se ei ole mikään uutinen niille, jotka ovat seuranneet Seppo Palmisen kirjoitusten synnyttämiä reaktioita. Satiirin ohella myös ironian ymmärtäminen on osoittautunut monille lähes ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Moni on nähnyt punaista – eikä nyt ole kysymys ainoastaan tekijän tavaramerkiksi muodostuneista punaisista silmälaseista.
Palmisen uusin kirja, vastikään ilmestynyt Aina ei voi epäonnistua (golfissakaan) toimisi hyvin oppikirjana satiiriille ja ironialle omistetulla pienoisproosan mestarikurssilla. Sillä mestariksi Palmista on pakko luonnehtia herkullisten lastujen veistelijänä. Parhaat hänen kolumneistaan, pakinoistaan ja blogeistaan ovat älykkäästi rakennettua esseistiikkaa, jossa tekijän käsityötaito on ihailtavaa.
”Olen pitkään saarnannut, että on naurettavaa valittaa ajan puutetta, koska aika on oikeastaan ainoa asia, mitä meillä ihmisillä todella on.”
Uutuus kokoaa yksiin kansiin useissa eri golfmedioissa ilmestyneet Palmisen kirjoitukset. Liikkeelle lähdetään 1990-luvun lopun Suomen Golflehdestä ja matkaa tehdään Sarfvik Golfklubin sisäisen viestinnän ja Pro Golf Magazinen nettisivuston kautta Golpisteen viikoittaisiin kolumneihin.
Viimeksi mainittujen yhteyteen on nostettu myös valtaosa juttujen tuoreeltaan synnyttämistä reaktioista. Loistava oivallus. Kenellekään ei jää epäselväksi, että Palmisen filosofointia ja provosointia mutkattomasti yhdistelevä tyyli onnistuu kerta kerran jälkeen ylittämään ”golfniilojen” ärsytyskynnyksen. Jos tässä on koko kuva keskustelukulttuurista suomalaisilla golfsaiteilla, niin enää ei voi puhua sen paremmin keskustelusta kuin kulttuuristakaan.
Palmisen pitkäjänteistä ja Zen-henkistä Buddha-projektia voi parikymmentä vuotta kytkimen noston jälkeen kutsua jo ilmiöksi Suomi-golfissa. Vaikka saarnaaminen mielenrauhan puolesta ja tiukkapipoisuutta vastaan on saanut monet menettämään mielenrauhansa, Palminen on kiistattomasti onnistunut muokkaamaan mielipideilmastoa näkökulmillaan, jotka ovat terävästi tarttuneet inhimillisesti merkityksellisiin elämänilmiöihin, golfharrastuksen koko kirjoon ja golftoimialan kipupisteisiin.
Palmisen tyyli on parhaimmillaan – ja omimmillaan – härski ja häikäilemätön, ja juuri siksi niin tehokas. Kuvaan kuuluu myös pitkälle kantava itseironia, vaikka välillä onkin huomaavinaan, että Buddhankaan suojaus ei sanojen edestakaisin sinkoillessa aina pidä. Palmisen kaltaisella kirjoittajalla täytyy olla paksu ja parkkintunut nahka, jollei ole sattunut syntymään masokististi.
”Kirjoittajan homma on kirjoittaa”, sanoo Palminen. Kaiken lisäksi hän kertoo kuuluvansa niihin onnellisiin, joille kirjoittaminen on helppoa, suorastaan kivaa.
Helppous on varmasti ainakin osittain sen ansiota, että Palminen on löytänyt oman tyylinsä, oman käsialansa ja tekniikkansa. Mutta nekään eivät riittäisi, jos kirjoittajalla ei olisi kykyä haistaa aiheita siellä missä muut niitä eivät välttämättä huomaa eikä uteliasta mieltä löytämään näkökulmia, joita muut eivät vielä ole ehtineet kaluta.
Palmisen kaltaiselle ihmiselle kirjoittaminen on tapa olla olemassa, tapa olla aktiivisesti mukana maailman menossa tyytymättä sivustakatsojan osaan. Palminen haluaa synnyttää pöhinää, saada ihmisiä ajattelemaan, törkkiä torkkujia hereille.
”Golf on peli, joka pitää ihmiset liikuttumiskykyisinä.” Tuollainen persoonallinen väännös vakiintuneesta termistä, liikuntakyvystä, kuvaa hyvin Palmisen taitoa iskeä tajuntaan odottamattomasta suunnasta.
Puhtaan huumorinkin taitajana Palminen on parhaimmillaan nautittava, kuten vaikkapa jutussa tilanteeseen parhaiten istuvia selityksiä golfkentällä generoivasta mobiiliapplikaatiosta. Ja lopullisesti Palminen riisuu lukijan aseista jutussa, jonka otsikko on paljon puhuvasti Golf pitäisi kieltää. Syntyy loistava käänteiskuva golfin kaltaisen harrastuksen siunauksellisuudesta.
”Miten voimme katsoa välinpitämättöminä, kuinka talouskurimuksessa elävän kansan golfaava kerma väistää velvollisuutensa kuolla silloin kun kuuluu?”
Palmisen uusi kirja kierrättää oivallisesti jo kertaalleen julkaistua materiaalia. Palautteen lisäksi lukukokemusta rikastuttavat Palmisen omat kommentit, joissa tekijä käy läpi omia lähtökohtiaan, vaiheitaan golfseuran luottamushenkilönä ja tavoitteitaan kirjoittajana.
Noin 140-sivuinen uutuus voi vaikuttaa ohuelta, mutta sisällöllisesti se on paljon enemmän. Jos itse joutuisin valitsemaan yhden Palmisen opuksista autiolle saarelle, luulenpa että se olisi juuri tämä. Mukaan pitäisi tosin ottaa hyvät lukulasit, sillä seniori-ikään ehtineille silmille kirjan typografia on varsin pientä.
Janne Tarmio
