Neljä pelaajaa on onnistunut urallaan voittamaan U.S. Openin neljästi. Kolme luetaan automaattisesti golfin historian suurimpiin kuuluviksi: Jack Nicklaus, Ben Hogan ja Bobby Jones.
Kuka on se neljäs?
Autetaan sen verran, että kyseinen pelaaja otti kaikki neljä voittoa viiden vuoden sisään. Kolmeen peräkkäiseen voittoon, hattutemppuun, ei kukaan hänen lisäkseen ole yltänyt.
Useimmilla ei taida sytyttää vieläkään. Ei siis kiusata enempää. Kyseinen pelaaja, yksi golfin historian unohdetuista suuruuksista, on North Berwickissä Skotlannissa vuonna 1880 syntynyt Willie Anderson.
Työväenluokasta ponnistaneisiin golfammattilaisiin suhtauduttiin yleisesti hieman varauksellisesti; pahimmillaan heitä pidettiin seikkailua hakevina uhkapelureina.
Firth Forthin rannalla sijaitseva North Berwick on niitä paikkakuntia, joilla golfia on hengitetty vuosisatojen ajan. Willie Andersonkin ryhtyi caddieksi 11-vuotiaana ja hankkiutui hieman myöhemmin oppipojaksi Gullanessa pajaansa pitäneelle mailanrakentaja Alex Aitkenille. Amatööri-ikoni Horace Hutchinsonin mukaan Andersonista kehittyi nopeasti yksi maan parhaista mailanvalmistajista.
Skotlannin maa poltti kuitenkin Andersonin jalkojen alla ja hän suuntasi jo 16-vuotiaana Yhdysvaltoihin, jossa golf oli alkanut saada tuulta purjeisiinsa. Alkoivat 14 vuotta jatkuneet vaellusvuodet, joiden kuluessa Anderson ehti työskennellä kymmenellä golfklubilla.
Golfammattilaisen leipä oli noihin(kin) aikoihin hankittava monesta lähteestä. Palkintosummat olivat pieniä ja kilpailuja vähän. Niinpä Andersonkin liikkui vuodenaikojen mukaan ja vietti monet talvet Floridassa opettamassa. Välillä oli tehtävä kentänhoitajankin töitä.
Näytösottelut olivat tärkeä tulonlähde. Esimerkiksi vuoden 1899 joulukuussa Anderson lähti kiertueelle vuoden 1895 U.S. Openin, kaikkien aikojen ensimmäisen, voittaneen englantilaisen Horace Rawlinsin kanssa.
Tuossa vaiheessa Anderson oli itse osallistunut jo kolmesti U.S. Openiin. 1897 hän oli 17-vuotiaana toinen, 1898 kolmas ja 1899 viides.
Vuoteen 1901 tultaessa Anderson oli oppinut tuntemaan omat kykynsä ja oman arvonsa. Työväenluokasta ponnistaneisiin golfammattilaisiin suhtauduttiin yleisesti hieman varauksellisesti; pahimmillaan heitä pidettiin seikkailua hakevina uhkapelureina. Golfpelin puhtaudesta huolehtiminen haluttiin pitää amatöörien, peliä huvikseen harrastavan yläluokan, vastuulla. Ammattilaisilta oli evätty pääsy klubin yleisiin tiloihin, eikä kulku pääovesta tullut kysymykseenkään.
Anderson ei suostunut nielemään tuollaista ylenkatsetta.
”Nae, we’re no goin’ tae eat in the kitchen”, Anderson ilmoitti päättäväisesti U.S. Openista kilpailtaesssa. Niinpä ammattilaisia varten pystytettiin erillinen teltta, jossa he saattoivat aterioida. Ele oli alkusoitto sille ammattilaisten aseman parantamiselle, josta Walter Hagen, pelureista suurin, on saanut suurimman kunnian.
Kun katson tämän jutun suurenmoista pääkuvaa (klikkaa se suuremmaksi), tekee mieli ajatella, että se on otettu juuri kesän 1901 U.S. Openin aikoihin. Anderson, keskushenkilö, on ainoa joka katsoo poispäin kamerasta. Rinnallaan hänellä on maanmies Alex Smith, jonka kanssa hän joutui uusimaan mestaruudesta. Jalkojen juuressa istuu puolestaan Horace Rawlins, englantilainen.
Kuva on mainio yhteenveto 1900-luvun alun golfmuodista ammattilaispelaajien keskuudessa. Rawlinsilla ei ole henkseleiden välissä kaulusta lainkaan, Smithilläkin vain poolo. Jaloissa Smithillä on puolestaan kengät, jotka tuovat mieleen Rickie Fowlerin äskettäin kohua herättäneet puolivartiset jalkineet. Andersonin kaulassa näkyy poikkeuksellisesti rusetti tavaramerkiksi muodotuneen kankaisen ja rennosti solmitun liinan sijasta. Voiton kunniaksi?
Se Andersonin ja Smithin välinen uusinta muuten oli ensimmäinen 18 reiän mittainen U.S. Openin historiassa. Kaksikko joutui odottamaan ratkaisua sunnuntain yli – ei kirkonmenojen vuoksi, vaan sen tähden että sunnuntai oli varattu klubin jäsenille. Anderson voitti yhdellä lyönnillä. Smith ylsi lopulta ainoaan voittoonsa 1906 Andersonin kolmen mestaruuden putken jälkeen – jäätyään matkalla toisenkin kerran kakkoseksi Andersonin taakse.
Golfia Anderson pelasi olemuksella ja housuilla, jotka tuovat mieleen Kevin Costnerin 1990-luvun Tin Cupissa. Hartiat olivat jykevät ja kädet poikkeuksellisen isot. Lyöntiä luonnehdittiin laakeaksi ja pitkäksi lakaisuksi, ”St. Andrews -svingiksi”. Se toi tuloksia myös Western Openissa, aikakauden toisessa ”majorissa”, jonka senkin Anderson vei nimiinsä neljästi, viimeksi vuonna 1909, vain vähän ennen ennenaikaista kuolemaansa.
Mailoja Andersonilla oli kahdeksan. Niillä hän rikkoi Yhdysvalloissa ensimmäisenä 300 lyönnin rajan 72 reiän kilpailussa. Se tapahtui vuoden 1902 voitokkaassa Western Openissa. Paras kierrostulos oli 69. Anderson oli juuri noihin aikoihin ottanut peliin uuden Haskell-pallon vanhojen guttaperkkaisten sijasta. Hän on ainoa pelaaja, joka on onnistunut voittamaan U.S. Openin molemmilla pallotyypeillä.
Mailasetithän eivät 1800- ja 1900-luvun vaihteessa olleet vielä starndardisoituja nykypäivien malliin. Oma setti koottiin omaan peliin ja mieltymyksiin parhaiten istuvista. Anderson oli päätynyt tämän näköiseen kokoonpanoon (englannin kielellä asianharrastajia varten):
- driver
- brassie
- cleek
- midiron
- pitching iron
- (heavy centered) mashie
- (large) mashie-niblick
- putting cleek
Suosikkeinaan Anderson piti draiveria ja mashie-rautaa. Jälkimmäinen vastaisi jokseenkin nykyistä viitos- tai kuutosrautaa, ja sillä Andersonin sanottiin yltävän vertaansa vailla olevaan tarkkuuteen.
Andersonia peliä läheltä pitkään seurannut Alex Smith totesi myöhemmin, että jos kentällä viilipyttymäisesti esiintynyt Anderson olisi saanut elää pitempään, hänestä olisi kasvanut vielä Hogania ja Nicklausta suurempi legenda, ainakin U.S. Openeilla mitattuna.
Kohtalo päätti toisin. Anderson kuoli kotonaan vain pari päivää 31. syntymäpäivänsä jälkeen. Smithin mukaan syynä oli ylenpalttinen elämäntapa. On puhuttu myös valtimonkovettumataudista, aivokasvaimesta, joissakin lähteissä epilepsiastakin.
Myös alkoholin on sanottu heittäneen varjonsa Andersonin lyhyen elämän ylle. Ehkä ikuinen kiertolainen oli koko kypsän elämänsä etsinyt myös itseään.
