Golfmaailmasta löytyy pähkinöitä, joita huippuammattilaistenkin on vaikea avata. Mitkä ovat osoittautuneet kaikkein kovimmiksi?
Jack Nicklausia pyydettiin kerran arvioimaan eräiden maineikkaiden kenttien vaikeutta asteikolla yhdestä kymmeneen.
U.S. Mastersista tuttu Augusta National sai arvosanaksi kahdeksan, samoin St Andrewsin Old Course, eurooppalaisen golfin pyhättö. Tyynen valtameren rannoilla kulkeva Pebble Beach oli Nicklausin mielestä täyden kympin arvoinen.
”Siellä on kuusi vaikeaa reikää, kuusi tosi vaikeaa ja kuusi mahdotonta.”
Winged Footin kohdalla asteikko loppui kesken.
”Sen pitäisi saada yksitoista. Tai kaksitoista”, tuumi Nicklaus.
Winged Footissa oli pelattu vuoden 1974 U.S. Open. Hale Irwin oli taistellut itsensä voittajaksi yhteistuloksella +7. Alettiin puhua Winged Footin verilöylystä.
”Siellä on kuusi vaikeaa reikää, kuusi tosi vaikeaa ja kuusi mahdotonta”, kuuluu PGA Championshipin voittaneen Mark Brooksin luonnehdinta.
Kun U.S. Openia viimeksi palasi Winged Footiin, voittajan yhteistulos oli +5. Elettiin vuotta 2006.
Seuraavana kesänä, 2007, U.S. Openin osallistujat laitettiin koville Oakmontin kentällä. Yhdestä par vitosesta oli tehty par nelonen. Pisimmällä par kolmosella oli mittaa 274 metriä. Koko kilpailussa pelattiin vain kahdeksan kierrosta alle parin. Kierroskeskiarvo ylitti parin lähes kuudella lyönnillä. Angel Cabreran voittotulos oli jälleen +5.
Mistä kenttien vaikeus tulee?
Reikien pituus par-lukuun nähden on luonnollisesti yksi tärkeimmistä muuttujista. Suuri merkitys on myös alastuloalueiden luonteella. Jos draivin alastuloalueilla tai viheriöiden välittömässä tuntumassa on jatkuvasti vaara vaanimassa, asiat alkavat mutkistua.
Griinien koko ja muoto on myös yksi vaikeuteen suorimmin vaikuttavista tekijöistä. Jos viheriöt ovat taipuvaisia karistamaan pallon niskastaan kuten vaikkapa Winged Footissa tai Pinehurtissa (Nro 2), lähestymisten onnistumisen merkitys korostuu. Voimakkaasti muotoilluilla pinnoilla on lisäksi oltava koko ajan valppaana myös putterin varressa.
Esteiden rankaisevuus on myös tärkeällä sijalla. Sen tietää jokainen, joka on joskus seikkaillut vaikkapa brittiläisten links-kenttien pot-bunkkereissa.
Edellä luetellut tekijät ovat kaikki sellaisia, jotka kuuluvat kiinteästi kentän ominaislaatuun ja ovat elimellinen osa sen layoutia. Kilpailun edellä tehdyt viritykset ja pelipäivän olosuhteet voivat niiden ohella merkittävästi heijastua kentän pelattavuuteen.
Brittiläisillä links-kentillä kierroskeskiarvo voi heitellä useita lyöntejä päivän ehdoilla.
Jos väyliä kavennetaan ja karheikon annetaan kasvaa, väyläosumien merkitys korostuu. Jos viheriöiden vastaanottavuutta vähennetään ja vierimisnopeutta kasvatetaan, pelaaja on nopeasti pulassa, jos lähestyminen ei ole suunnitelmien mukainen tai jos pallo päätyy väärälle puolelle lippua.
Sade ja tuuli voivat tehdä paholaismaisen kentästä, joka kuivalla ja tyynellä kelillä olisi suorastaan lempeä. Se näkyy hyvin brittiläisillä links-kentillä, joilla kierroskeskiarvo voi heitellä useita lyöntejä päivän ehdoilla.
Olosuhteiden vaikutus links-golfiin kilpagolfin huipulla näkyi korostetusti vuoden 1999 Open Championshipissä. Märkä kevät ja lämmin kesä olivat kasvattaneet Carnoustien raffit niin pitkiksi ja tuuheiksi, että valtaosa pelaajista tyrmistyi olosuhteista jo harjoituskierroksilla.
Väylät olivat niin kapeita, että Per-Ulrik Johansson luonnehti niitä ”naurettaviksi”.
R&A:n nokkamies Michael Bonallack sanoi, että pelaajat tulevat mitä todennäköisimmin kohtaamaan kovemman haasteen kuin milloinkaan aiemmin.
”Ei meitä huoleta se, mille tasolle tulokset tulevat asettumaan. Tulokset on suhteutettava olosuhteisiin, ja par on vain viitteellinen käsite.”
Carnoustie vuoden 1931 asussaan. Samana vuonna kentällä pelattiin Open Championship, jonka Tommy Armour voitti.
Ensimmäisen kierroksen jälkeen Openia johti Rod Pampling tuloksella 71. Seuraavana päivänä hän pelasi 86 ja putosi jatkosta. 19-vuotias Sergio Garcia aloitti triplabogilla, pelasi 89 ja itki pettymystään äidin olkapäätä vastaan.
Paul Lawrie nousi voittajaksi, kun Jean Van de Velde hyytyi viimeisen reiän seikkailuihin. Voittotulos oli kuusi yli parin.
Kentän aiheuttama sokki oli sellainen, että englannin kieleen pesiytyi termi ”Carnoustie effect”. Sillä kuvataan nykyisin sitä järkytystä, jonka sotilas tai sijoittaja kohtaa, kun todellisuus osoittautuu joksikin täysin muuksi kuin luottavaisissa ennakkokuvitelmissa.
Carnoustien vaikeudesta on vakuuttunut myös Dean Knuth, mies USGA:n course ratingin ja slope ratingin takana. Course rating Carnoustiessa on miehille klubitiiltä 75,1 ja slope rating puolestaan 145. Näiden lukujen valossa kenttä on Skotlannin vaikein.
Kentän aiheuttama sokki oli sellainen, että englannin kieleen pesiytyi termi ”Carnoustie effect”.
Kun tuuli alkaa puhalta Pohjanmereltä, vaikeusastetta tulee välittömästi vielä lisää. Knuthin mukaan silloin voidaan puhua maailman vaikeimmasta kentästä.
Tuuli tuiversi, kun Carnoustiessa pelattiin vuoden 1992 Amateur Championshipiä. Ensimmäisellä lyöntipelikierroksella 283 pelaajasta vain kaksi pelasi alle 80. Molempien tulos oli 79.
Pelkällä course ratingillä arvioiden esimerkiksi Linna Golf (76,1), Kerigolf (75,6) ja Nordcenterin Fream (75,2) ovat kotimaisista kentistä backteeltä vähintään yhtä haastavia kuin Carnoustie klubitiiltä. Se ei ole koko totuus.
Dean Knuthin mukaan jokaisen Carnoustieen suuntaavaan on syytä tuplata mielessään tasoituksensa ja lisätä siihen vielä kolme lyöntiä. Silloin ollaan lähellä tulosta, jonka tavallinen kuolevainen voi odottaa pelaavansa.
Monsterin maineesta on moni muukin kenttä päässyt nauttimaan. Kärkipäähän pelättyjen kenttien listalla lukeutuvat Whistling Straits, Kiowah Islandin Ocean Course ja PGA Tourin karsinnoissa painajaisia monille aikoinaan aiheuttanut PGA West Stadium Course. Kaikki ovat Pete Dyen suunnittelemia. Olosuhteet ovat näillä kentillä paikoitellen niin ankarat, että Dye on saanut Markiisi de Saden mukaan lempinimen Marquis de Sod (sod = nurmi).
PGA Westillä Pete Dye on kertonut tavoitelleensa ilmettä, joka muistuttaisi taistelukenttää kranaattihyökkäyksen jäljiltä. Kentällä pelattiin muun muassa Bob Hope Desert Chrysler Classicia, kunnes pelaajien protestointi sai järjestäjät siirtämään kilpailun muualle. Viime viikolla kentälle palattiin yli 30 vuoden tauon jälkeen. Hampaat olivat melkoisesti tylsyneet, mikä kertoo omaa kieltään pelin menemisestä eteenpäin.
Palkitun urheilukirjoittajan Jim Murrayn luonnehdinta kentästä on klassikko.
”Se on joko maailman vaikein golfkenttä tai sitten helpoin orjatyöleiri.”
PGA Westin 17. reikä on toinen Pete Dyen kuuluisista saarirei’istä. Useimmat kilpapelaajat lähestyvät kohdetta rautaseiskalla tai -kasilla.
Dye ei moisista hätkähtänyt. Kriitikoilleen hän tapasi sanoa, että koska golf ei perusluonteeltaan ole reilu peli, reiluutta on turha kentiltäkään vaatia.
New Yorkin osavaltion ylläpitämistä puistoista löytyy myös kovan pähkinän maineessa oleva kenttä. Kun Bethpage Blackillä pelattiin vuoden 2002 U.S. Open, voittajaksi selviytynyt Tiger Woods oli ainoa parin yhteistuloksellaan alittanut pelaaja.
”Se on joko maailman vaikein golfkenttä tai sitten helpoin orjatyöleiri.”
Tavallisia kuolevaisia varoitellaan ykköstiin tuntumasta löytyvällä taululla.
”VAROITUS. Black Course on äärimmäisen vaikea golfkenttä. Sitä suositellaan vain taitavimmille pelaajille.”
Vuoden 2001 U.S. Seniors Openin voittanut Bruce Fleischer antoi periksi U.S. Openin edellä pelaamansa harjoituskierroksen jälkeen.
”Jos palloa ei pysty lyömään ilmassa 250 metriä, voi aivan yhtä hyvin lähteä kotiin.”
Bethpage Blackin slope rating normaalivirityksin on 153, mikä jää vain karvan alle teoreettisen maksimin eli 155:n. Tuon huippuarvon USGA on antanut ainoastaan rankaisevasta arkkitehtuuristaan tunnetulle Pine Valleylle ja 17. reiän saarigriinistään tunnetulle TPC at Sawgrassille. Nämä kentät ovat siis teoriassa maailman vaikeimmat niin sanotulle bogipelaajalle.
Hawaijilta kuuluu kuitenkin kummia. Kun Ko’olau Golf Clubin kenttä aikoinaan avattiin, paikalliset USGA:n apuvoimat saivat kentälle slope-arvon 152. Järjestelmän kehittänyt Dean Knuth ei uskonut, että kenttä voisi olla noin vaikea.
Knuth lensi paikalle ja teki oman arvionsa syvien rotkojen puhkomassa maastossa. Tulokseksi tuli 162. Legendan mukaan kenttäennätys on 63 – kadotettua palloa.
Lopullista ja absoluuttista totuutta maailman vaikeimmasta kentästä tuskin on mahdollista saavuttaa – jo senkin vuoksi, että oma pelitapa sekä omat vahvuudet ja heikkoudet vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka pelaaja kunkin kentän kohtaa.
Sitä paitsi monelle meistä vaikeimpana kenttänä hallita säilyy aina parinkymmenen sentin väylä omien korvien välissä.
Lukujen valossa
Yhdysvaltain Golf Digest julkaisi kesällä 2010 jutun, jossa vertailtiin U.S. Mastersisista tutun Augusta Nationalin vaikeutta muihin nimekkäisiin kilpakenttiin. Augusta Nationalista ei ole olemassa virallista course rating- tai slope-lukua, koska vieraspelaajilta käytännössä suljettu klubi ei ole suostunut sellaisia tilaamaan. Klubin mukaan ”jäsenet tuntevat toistensa taidot” eikä erillisiä pelitasoituksia siksi tarvita.
Augustan course ratingiksi kevään 2010 kisavirityksin saatiin 78,1 ja slopeksi 137.
Vertailun vuoksi:
Pääkuva: New Yorkin osavaltion puisto-osaston hallinnoimasta Bethpage Blackista voivat kaikki halukkaat lähteä ottamaan mittaa. @ The New York State Office of Parks, Recreation and Historic Preservation, nysparks.com
